Ne pysyvät hiljaa...

...kun sinun maailmasi kaatuu.

Mulla on huono olo. Yhtä huono kuin mitä joulun jälkeen...
Eilinen oli ihan hirveä päivä. Perhe-asioiden lisäksi sain tietooni, että minusta ja ihastuksestani ei ilmeisesti koskaan tulekaan mitään... *sigh*
Ja kun mä ihastun tosi harvoin näin pahasti. En tiiä sitte pystynkö enää koskaan ihastumaankaan. Elämäni aikana about kolmesti ollut ihastunu ni joo moi.

Pystyykö ihminen selviytymään ilman perhettä ja rakkaudentunteita?

Viime yönä en sitten saanut untakaan kun itketti niin pirusti. Lähdin siis pyöräilemään keskellä yötä pitkin Tamperetta tupakat taskussa ja päädyin leikkipuistoon istuskelemaan, miettimään ja polttamaan. Yleensä polttaminen on vaan rauhoittumiskeino kun oon romahduspisteessä, mutta nyt sekään ei tuntunut auttavan...
Löysin myös puiston, jossa oli erikoinen keinu, jossa pystyi makaamaan. Siinä keinussa makasin sitten varmaan pari tuntia ja yritin saada varpaani koskettamaan Otavaa. Yritin ja yritin, mutten onnistunut ponnisteluistani huolimatta ja ymmärsin koko elämäni olevan samanlaista...

Yritän ja yritän, mutten koskaan yltää koskettamaan ihailemiani tähtiä.

Ahdistus jäi siitä ajatuksesta päälle. Halusin puhua jollekulle, mutta en raaskinut itsekkäästi herättää ketään.
Uskon, että vika on minussa.
Jos olisin parempi, saattaisin yltää tähtiin asti... Jos vain olisin itsevarmempi... Jos vain olisin kauniimpi ja viisaampi... Jos vain...

Ikävä kyllä en ole.

Mietin myös, mitä minulle jää jäljelle nyt kun vanhempia en tunne omistavani, enkä halua ihastua enää koskaan. Ainoat, joita myönnän rakastavani ovat Maiju, Mila ja Waltteri. Mutta se on täysin erilaista rakkautta kuin mitä kaipaan...
Kaipaan vanhempieni rakkautta... Kaipaan rakkautta siltä yhdeltä...
Mutta kun en pysty näihin asioihin kuitenkaan vaikuttamaan niin antaa olla. Ei minulla niin väliä, kunhan vain muilla on hyvä olla.
Siispä olen päättänyt hymyillä ja unohtaa itseni. Päätin pitää itseni kiireisenä, jotten edes ehdi ajatella itseäni...

Tänään on ollut vain tyhjä olo. Olen jättänyt syömättä ja nukkumatta ja vain liikkunut ja etsinyt muuta tekemistä kuin ajatteleminen.
Liikkumisesta puheen ollen, huomasin monen tunnin pyöräreissun kamalan satulan omaavan pyörän selässä aiheuttaneen mulle mustelmat sisä-/takareisiin. Ne sattuu joka kerta kun istun, mutta no jaa. Ainakin tiedän olevani elossa(jos sitä nyt hyväksi jutuksi lasketaan).

...Jos tää teksti ois nyt vaikka tässä.
Otan hyppynaruni ja lähden takaisin hyppimään. Lupasinhan kuitenkin itselleni hyppiä vielä toiset puoli tuntia...

Jos vaikka vielä joskus koskettaisin tähtiä...

Ne nauttivat ulkoilmasta...

...Mutta sinä istut sisällä, piilossa maailmalta.

Päivää taasen. On sekava olo.
On ikävä Milaa, joka lähti tänään takaisin Lappeenrantaan... Tavattiin kyllä vielä aamulla ja olin paikalla niin pitkään kuin vain mahdollista. Viime yönä tosiaan valvoin aamuyöhön asti, yrittäen auttaa pikkusiskoa ahdistuksensa yli... Aamusta menin sitten nukkumaan, nukuin tunnin ja lähdin sen jälkeen Milalle. Pääsin paikalle joskus puoli kymmenen aikaan ja menin herättämään siskoa. Oli ihanaa nähdä, että joku oli tosiaan niin iloinen minun pärstäni näkemisestä heti ensimmäisenä asiana aamusta.

Noh, puhuttiinkin kaikesta Milan kanssa kun oltiin keinumassa ja surettaa kun tuntuu, etten ole ollut tarpeeksi tukena pikkusiskolleni... Yritin kuitenkin korvata sitä parhaani mukaan. Kunpa Mila vain muistaisi, etten koskaan unohda häntä... *huokaus*

Mutta joo, olin kuitenkin 'sijaisperheeni' luona tämän päivän aamun, enkä voinut kuin kadehtia heitä. Minua itketti nähdä sisaruskahnauksia ja kuulla äidin toruvia sanoja... Miksei minun perheeni ole koskaan ollut yhtä lämmin minua kohtaan?
Totta puhuakseni meinasin alkaa itkemään siinä vaiheessa kun halasin Milaa viimeisen kerran ennen lähtöä. Voi, jos minulla todellakin olisi niin ihana pikkusisko... Lisäksi Milan äitikin halasi minua ennen lähtöäni ja siinä vaiheessa olin jo valmis purskahtamaan itkuun.

Minulla on ikävä. Perhettäni, jota ei koskaan ollut.

Lisäksi puhuin Aliisan kanssa puhelimessa ja yritin parhaani mukaan lohduttaa... En tiedä onnistuinko ollenkaan. Luultavasti epäonnistuin. Itse asiassa tuntuu, että epäonnistun nykyään kaikissa ihmissuhteissani. *huokaus*

Jennakin soitti. Kuulin taas kaikkea lukemattomista ryyppyreissuista ja siitä, kuinka toisilla oikeasti oli elämässään sisältöä. Olen hirmu kateellinen, enkä pidä tästä tunteesta. Onhan minullakin toki elämä, mutta se tuntuu niin paljon tyhjemmältä... Toisaalta ruohon aina luullaan olevan vihreämpää aidan toisella puolen...
Tiedä sitten onko se vai ei.

Lisäksi tänään on ollut myös itseinhon täyteinen päivä. Keinuessani Milan kanssa puistossa, eksyin useasti ajattelemaan kuinka paksuilta reiteni näyttivätkään keinussa istuessani. Pelkäsin oikeasti koko keinun vielä räsähtävän painoni alla... Hmph. Lisäksi tuntui, että valashupparini paljasti aivan liian hyvin ruumiin muotoni - näytin kokovartalopeilissä aivan samalta kuin valas hupparissani, isolta pallolta.

En tiedä. En tiedä enää mitään. Tai siltä tämä ainakin tuntuu.

Masennus näyttää tekevän paluutaan taas kerran, enkä oikein tiedä osaanko pysäyttää sitä. Ajatuksieni hallitsemisen(taito, jonka opin psykologilta) avulla olen onnistunut välttämään huonoa oloa jo näinkin pitkälle. Tosin nyt tuntuu siltä, että minkäänlaisesta ajatuksenhallinnasta ei ole enää apua tämän monsterin kukistamiseen...

Huokauksin, Pulla.

Ne tuskin enää muistavatkaan...

...mutta päätit silti herättää paikan eloon.

Elikkäs joo, herätin tän blogin eloon ja kuten varmaan huomaa, tein tästä angsti-/laihis-blogin. Ainakin nyt mulla on paikka, jonne vuodattaa...

Tänään on ollut ihan hirveä päivä. Ei sinänsä päivässä mitään vikaa, mutta tää olotila ei oo mikään kaikkein ihanin. Olen tänään vahvasti ollut sitä mieltä, että olen ruma, läski ja saamaton. Tottahan tuo onkin, ainakin mun mielestä.
Syömiset on tänään myös jäänyt, vaikka oon yrittänyt syödä joka päivä kunnolla. Tänään syönyt vain ruisleipää ilman voita ja nuudeleita... Minne jäivätkään salaatit, vihannekset, hedelmät ja proteiinit?
Lisäksi menin vasta tänään puolen päivän aikaan nukkumaan, valvotun yön ja aamupalan(niiden ruisleipien) jälkeen tietty. Nukuin sitten neljä tuntia ja nyt ahdistaa kun en ole liikkunut tänään minnekään. Pitäisi lähteä pyöräilemään, mutta jostain syystä pelottaa mennä ulos. En tiedä... On vain sekava, angstinen ja muutenkin paska fiilis. Onneksi tiistaina on taas koulu auki niin pääsen sinne kuntosalille. Iso kiitos siis Tamlulle ilmaisesta kuntosalista!

No jaa. Olkoon nyt tämä teksti tässä kun ei oikein enää huvita istua paikoillaan. On kyllä pakko lähteä sinne pyörälenkille ja polkea vähintään se parikymmentä kilsaa... Ei tästä läski-olosta muuten eroon pääse.

Bai.