Ne ovat täpinöissään...

...ja sinua lähinnä kummastuttaa.

Tänään oli psykologiaika.
Kerroin sille, että olin tajunnut vasta viime käynnin jälkeen, kuinka arvottomana itteäni pidän ja nyt oon yrittäny olla suopeempi itteeni kohtaan. Se oli ihan innoissaan... Kuulemma ihan hirmuisen iso edistysaskel, vaikka en mä mitään erikoista ees tehny. Tajusin vaan asioita.

Joten joo, oon yrittäny opetella tervettä itsekkyyttä.
Tosin tuskin sitä tuun oppimaan vielä piiiiitkään aikaan...



Mulla on kylmä. Ollu jo ainakin viikon... Epäilen raudan puutosta(aka anemiaa), mutten oo jaksanut asialle tehdä mitään. Aina unohdan ottaa rautatabletinkin ku syön jotain... No jaa.
Syön muuten ihan hirveesti taas vaihteeks- koko ajan tekee mieli syödä. Ihan sama onko kyseessä hyvällistä tai ihan normiruokaa, tahdon vaan syödä. Tahdon sen ähkytäynnä olemisen tunteen ja sitten kaduttaakin jo siinä vaiheessa kun oon ahminut... Tuntuu, että tää mun syöminen on mennyt siihen samaan ku se oli ylä-asteella- syön kun en saa tyhjää tunnetta muuten täytettyä ees hetkiseks.
Tosin nyt tässä on jotain muutakin... Pari ihmistä tietää.

Aijoo. Värjäsin hiukseni pinkeiks ja kiitos siskon, alemmissa hiuksissa on mustaa. Aion vielä kyllä vahvistaa ton mustan kun näyttää hiukan rusehtavalta, mutta muuten tykkään nykysestä hiusväristä isostikin. Olinkin jo ehtinyt kaivata pinkki-mustia hiuksia~

Huomenna näen kavereita, sillä yhdet järkkää peli-illan ja sitten se yks hassu otus tulee tänne yöks maanantaihin asti kuulemma. Luvassa cossien säätöä sun muuta hämärää ja näen luultavasti pikkusiskoakin.

...Ja kyllä, masentaa ja pahasti tällä hetkellä, mutta ei siitä tarvitse puhua.
En mä halua olla avoin kun ihmiset lopulta vaan loukkaa mua kun pääsevät liian lähelle.



Siispä hymyilen.

-END

Ne juhlivat...

...kun sinä vielä lenkkeilet.



Joo siis viime illalla lähin vielä siinä kympin aikaan hölkkäämään ja hölkkäsin aina hiukan yli yhteentoista. Monesta paikkaa kuului juhlinnan ääniä ja lopulta lähin sitte hiljasemmalle polulle juoksemaan... Se polku menee ihan siitä junaradan vierestä ja onnistuin olee siinä sillalla just kun siitä ali meni juna...
Näin siellä junaradan vieressä myös pienen kummun, jonka ympärille oli aseteltu kiviä ja kukkasia. Luultavasti joku lemmikki kuollu siinä tai jotain kun junan alle juossu... Toisaalta se on vähän huono ku siitä yhestä kohtaa pääsee ihan kävellen sinne junaradalle kun siinä ei oo mitään esteitä. Hm.

No anyway, juoksin about sen 5-6km lenkin ja istuin pariin otteeseen miettimässä jossain siellä polun vieressä olevalla penkillä ja kuuntelin ku junat suhahteli ohi.
En oo juossu/hölkänny hetkeen(ku olin kipeenä ja oli toi Tracon sitä ennen murehdittavana) ja voin sanoa, et sen huomas. Olin pettyny ku jouduin himmaamaan vauhtia niin moneen otteeseen ja välillä kävelinki ku jalat tärisi niin pahasti... Saattoi tosin johtua siitäkin kun söin eilen vaan lenkkimakkaraa ennen ku lähin lenkkeilee. No jaa.

Tänään on sitten jotkut paikat ollu hiukan kipeenä ja heräsin vasta joskus kahdelta kun ei huvittanu nousta ylös... Nykyään on aina vaan vaikeempaa nousta ylös sängystä, en vaan tiiä miks.
Oon tähän mennessä saanu aikaseks pyykkien pesua, vessan siivouksen, paperien järjestelyä ja oon jopa syöny(lenkkimakkaran, jep. Hyvä aamupala/lounas/päivällinen). Vielä aattelin lähtee hölkkään, siivota kämppäni, tiskata ja tehdä lihaskuntoa jonkinverran.

Torstaina oli psykologi...

Se sanoi, että vaikutan välillä hirveen innottomalta ja et siitä tuntuu, että se yrittää enempi ku mitä minä. Tajusin, että niinhän se on. Mä oon käyny useesti terapiassa vaan sen takia, että kun se psykologi odottaa mua, en siks et haluaisin parantua.
Jotenkin oon itelleni vaan niin täysin arvoton, etten osaa ajatella omaa parantumistani.
Tärkeempää on miellyttää muita, eikö?
Mä en vaan osaa ajatella itteäni, haluta mitään vaan itselleni taikka yrittää vain itteni takia...

En oo ennen ees tajunnut, että pidän itteäni näin arvottomana.

Huoh. Lisäks me puhuttiin mun pieleen menneistä ihmissuhteista ja siitä, että mun pitäis tehdä taas mielikuvaharjotusta pari kertaa päivässä, parin minuutin ajan. En vaan jaksais, mutta tässä tulee taas se, että haluan tehä sen jo pelkästää sen psykologin takia. Itteni parantaminen? Pfft, mitään sellasia jaksa ajatella kun on olemassa muita ihmisiä, joita miellyttää.

Pelottavaa, kuinka vähän mä merkitsen itelleni...



....Ehkä mun pitäis vaan lopettaa tää teksti ennen ku puhun liikaa omia asioitani auki...
Niin ja joo, isosiskolle voimia, jos lukee tän! Olet hirmuisen rakas ja muistakin, että me pidetään aina yhtä! Et oo koskaan yksin!

-END

Ne kertovat asioita...

...joita sinä et välttämättä haluaisi tietää.

Olin äidin luona ja nyt on hirveästi ajatuksia taas päässä...
Mulla on huono olla - niin fyysisesti ku henkisestikin. Ensinnäkin tänään alavatsaa on repellyt kamalasti enkä aamusti edes pystynyt seisomaan kun vatsaa sattui niin paljon. Meinasin kivun takia oksentaa, mutta en voinut... En olis tohtinut.
Toiseksi me puhuttiin su-ma yönä meidän äidin kanssa ihan kaikesta. Mä kerroin sille mun viimesimmästä suhteesta ja olin itkun partaalla jo siinä vaiheessa... Mutta minähän en itke muiden edessä, se on sääntö.



Äiti kuitenkin itki...

Yritin ohjeistaa sitä parhaani mukaan kaikessa kun raukka tuntuu olevan niin hukassa omien ajatustensa kanssa tällä hetkellä, mutta ohjeistapa siinä kun itse oot vakavasti masentunu ihminen. Puhuttiin kuitenkin asioista ehkä hiukan liikaa ja sanotaan vaan, että sain tietooni taas kaikenlaista, enkä tiedä miten reagoida. Hävettää mun perheeni puolesta ja tahtoisin taas vaan juosta kaikkea karkuun...

Miksi?
Miksi mun perhe ei vain voi olla jonkin verran edes normaalimpi? Miksei ihmiset osaa puhua asioita läpi keskenään? Miksi pidetään salaisuutena asioita, joita ei saisi?

Tää kaikki vaan tuntuu niin realistiselta taas... Ihan kun oisin eläny tän mun Tampereella asumisen ajan valheellisesti uskossa, että kaikki vois taas olla hyvin parin vuoden sisällä, mutta sitten perhe läimäytti taas todellisuuden päin naamaa. Ei meidän perheessä voi koskaan 'kaikki olla hyvin'.

Olen syönyt ahdistukseeni. Ensin söin kun ahdistuin kipeänä olemiseen(thanks to viikon kestäneen flunssakuumeilun) ja heti kipeilyn jälkeen lähdinkin äidille ja syöminen vaan pahentui. Tahdoin vaan syödä itseni niin täyteen, että ruoka täyttäis sen tyhjän olon mun sisältä ja auttais mua hymyilemään...
Lopulta halusin todella vain oksentaa kaiken sen kakun, suklaan, karkin ja sipsin ulos kehostani, mutta siitäpä vasta huomautteluja ois tullu, jos ne ois tajunnu mun oksentavan...
Tahdon syödä tän tyhjän olon pois...

Oikeammin sanottuna tahtoisin vaan pois tästä kaikesta.
...Saanhan paeta?



-END

Ne halasivat sinua...

...ja tunsit olosi onnistuneeksi.

Tracon on ohi.



Ensimmäisenä päivänä cossailin Itachia Narutosta. En tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi kun en mikään suuri Naruto-fani oo, mutta se kaapu oli kiva kun sain peitettyä mun läskeyden sillä. Lisäksi osa niistä narutardeista oli ihan mukavia... Vaikken niiden ihkutuksia oikein ymmärtänytkään. Saatika sitä, että se yks pyysi mua miehekseen kun olin niin ihku Itachi. Hah.

Mun Shou-cossi/meidän Arisu-ryhmäcossi tunnistettiin sunnuntaina melko useaan otteeseen ja sain vähän väliä halejakin. Kuvia meistä otettiin jonkin verran ja musta oli sillee onnistunu cossi, vaikka olinkin ihan hirveen läskin näkönen siinä cossissa... Häpesin itteäni kun näin ne kuvat. Huokaus.





Tutustuin siis noihin ekan kuvan kolmeen oikeanpuolimmaiseen ihmiseen(Uruha, Kai, Reita) ja sitten tohon mustapukuiseen(Satoshi). Aivan mahtavia ihmisiä kaikki! Toivottavasti nähdään vielä monesti tulevaisuudessa ja silleen!

Mutta siis joo. Ei tää viikonloppu ollut 100% happyhappy kuitenkaan. Ensinnäkin viimesen parin kuukauden aikana oon taas vaan esittäny, että kaikki on hyvin... Oon pelottavan hyvä taas hymyilemisessä, sillä kukaan ei oo ollut huolissaan. En ainakaan oo huomannut, että kukaan olis.
Toiseksi, ensin oli E:n tapaus ja nyt Traconin aikaan oli A:n tapaus...
A siis katosi ja alkoi syystä taikka toisesta vältellä ja vihaamaan mua. Luulin, että se halus vaan olla rauhassa, niinku se useesti haluaaki coneissa ainakin. Noh, sitte se ei vastannukaan viesteihin/soittoihin ja sunnuntaina vältteli mua koko ajan. Eipä tuo moikannutkaan kun näin sen kaupassa taikka jossain ja niin... Loukkaannuin asiasta... Sillä mun pahin pelko on aina ollut, että päästän ihmisen liian lähelle ja sitten se vaan hylkää...

Siispä en tahdo enää ketään lähelleni. Koskaan enää.

A saa mun puolestani olla viimeinen ihminen, johon luotin. Tästä lähin läheisin ihminen mulle tulee aina olemaan mun siskoni ja mun kummipoikani - muille voin sitten vain hymyillä. Älkää siis enää yrittäkö tulla liian lähelle, sillä en halua enää loukkaantua.

Jätin tänään päiväsairaalan ja koulun välistä. En vain jaksanut, sillä kaikki paikat ovat kipeinä conin jäljiltä. Lisäksi olin liian romahtamispisteessä kohdatakseni ihmisiä, saatika hymyilläkseni kenellekään.

Miettisin myös, että jos vain lopettaisin kaiken hoidon ja sulkisin itseni kokonaan. En vain jaksa enää kohdata yhtään mitään tunteita, enkä tosiaan halua nähdä ketään. Voisin jättää kaiken elämän taakseni ja ryhtyä yksinäiseksi sudeksi, joka on töissä paskakuskina ja elää pienessä paskaisessa huoneessa näkkileivän ja makaronin voimin.
En vaan jaksa innostua enää.
Innostuminenhan meinaa vain taas sitä, että tulen pettymään uudelleen jossain vaiheessa.

...itkettää taas. Vedän siis henkeä ja hymyilen, jotta kyyneleet pysyvät sisällä. Noin.

Plus olen lihava. Läski. Paksu. Ylipainoinen. Tonnikeiju.
En halua cossata yhtään mitään ennen kuin saan pudotettua vähintään sen 20kg painostani pois. Onneks personal trainer opasti mulle niitä liikkeitä, jolla saan poltettua parhaiten kaloreita... Sit jätän vaan ruoan vähemmälle ja käyn vähintään kolmesti viikossa salilla ni hyvä tulee. Jos tulee.
Voisin siis huomenna mennä salille treenailemaan, jotta saan nää ihrakasat jonnekin kuuseen vielä joskus.

Ällöttää katsoa peiliin. Huokaus.

...Itken. Hemmetin Juha Tapio...
"Vanhan sillan luona taas poika rinnan tyttölasta,
virran tahtoo ylittää.
Koskeen kuohuvaan he varoo katsomasta,
edelleen he käsissään,
pitää toisen kättä, tahtoo empimättä,
heikkoutta toisen ymmärtää.
Empimättä tahtoo virran ylittää..

Matkallaan, he suojan saa
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,
kun ilta viilenee..

Luvanneet on rakastaa he täällä toinen toistaan,
vaikka polku pimeyteen,
joskus kuljettaa,
silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen..

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo?
Riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,
kun ilta viilenee..

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo?
Riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten..

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,
kun ilta viilenee..

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo...
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä..?"

-END