...kun sinun maailmasi kaatuu.
Mulla on huono olo. Yhtä huono kuin mitä joulun jälkeen...
Eilinen oli ihan hirveä päivä. Perhe-asioiden lisäksi sain tietooni, että minusta ja ihastuksestani ei ilmeisesti koskaan tulekaan mitään... *sigh*
Ja kun mä ihastun tosi harvoin näin pahasti. En tiiä sitte pystynkö enää koskaan ihastumaankaan. Elämäni aikana about kolmesti ollut ihastunu ni joo moi.
Pystyykö ihminen selviytymään ilman perhettä ja rakkaudentunteita?
Viime yönä en sitten saanut untakaan kun itketti niin pirusti. Lähdin siis pyöräilemään keskellä yötä pitkin Tamperetta tupakat taskussa ja päädyin leikkipuistoon istuskelemaan, miettimään ja polttamaan. Yleensä polttaminen on vaan rauhoittumiskeino kun oon romahduspisteessä, mutta nyt sekään ei tuntunut auttavan...
Löysin myös puiston, jossa oli erikoinen keinu, jossa pystyi makaamaan. Siinä keinussa makasin sitten varmaan pari tuntia ja yritin saada varpaani koskettamaan Otavaa. Yritin ja yritin, mutten onnistunut ponnisteluistani huolimatta ja ymmärsin koko elämäni olevan samanlaista...
Yritän ja yritän, mutten koskaan yltää koskettamaan ihailemiani tähtiä.
Ahdistus jäi siitä ajatuksesta päälle. Halusin puhua jollekulle, mutta en raaskinut itsekkäästi herättää ketään.
Uskon, että vika on minussa.
Jos olisin parempi, saattaisin yltää tähtiin asti... Jos vain olisin itsevarmempi... Jos vain olisin kauniimpi ja viisaampi... Jos vain...
Ikävä kyllä en ole.
Mietin myös, mitä minulle jää jäljelle nyt kun vanhempia en tunne omistavani, enkä halua ihastua enää koskaan. Ainoat, joita myönnän rakastavani ovat Maiju, Mila ja Waltteri. Mutta se on täysin erilaista rakkautta kuin mitä kaipaan...
Kaipaan vanhempieni rakkautta... Kaipaan rakkautta siltä yhdeltä...
Mutta kun en pysty näihin asioihin kuitenkaan vaikuttamaan niin antaa olla. Ei minulla niin väliä, kunhan vain muilla on hyvä olla.
Siispä olen päättänyt hymyillä ja unohtaa itseni. Päätin pitää itseni kiireisenä, jotten edes ehdi ajatella itseäni...
Tänään on ollut vain tyhjä olo. Olen jättänyt syömättä ja nukkumatta ja vain liikkunut ja etsinyt muuta tekemistä kuin ajatteleminen.
Liikkumisesta puheen ollen, huomasin monen tunnin pyöräreissun kamalan satulan omaavan pyörän selässä aiheuttaneen mulle mustelmat sisä-/takareisiin. Ne sattuu joka kerta kun istun, mutta no jaa. Ainakin tiedän olevani elossa(jos sitä nyt hyväksi jutuksi lasketaan).
...Jos tää teksti ois nyt vaikka tässä.
Otan hyppynaruni ja lähden takaisin hyppimään. Lupasinhan kuitenkin itselleni hyppiä vielä toiset puoli tuntia...
Jos vaikka vielä joskus koskettaisin tähtiä...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti