Ne haluavat sinun olevan jotain...

...mutta et osaa.

Eilinen ilta oli ihan hirveä. Siskoni oli huonolla tuulella ja purki ärsyyntyneisyyttään myös muhun... En oo koskaan aiemmin riidelly Maijun kanssa näin vakavasti jostai mitättömästä asiasta.

Nukuin huonosti. Itkin ensin puolesta yöstä johonkin kahteen asti... Koitin nukkua, mutta nukahdin vasta joskus hiukan ennen viittä. Heräsin joskus ysin aikaan kun olin nähnyt jotain painajaista, mutten pystynyt ees muistamaan sitä. Kaiken huipuksi mulla oli kymmeneltä herätys, mutta nukuin sen ohi ja heräsin yhentoista aikaan.

Psykologi oli puoli yheltä. Se muistutti mua, että pitäis muuttaa mun tekoja, sillä jos käyttäydyn pitkään niin kuin nyt niin masennus vain pahenee. Onneksi sain hiukan kehujakin kun oon oppinut tunnistamaan tunteita(joo, kuulostaa tyhmältä, mutta mä oon tosi alottelija kaikenlaisten tunteiden kanssa). Oon kuulemma myös ihan liian vaativa itseäni kohtaan... "Jos vaadit itseltäsi jotain sellaista, johon et vain tällä hetkellä pysty niin etkös ole hiukan epäreilu itseäsi kohtaan?" sanoi psykologi. Niin kai se on... Mutten osaa olla reilu itseäni kohtaan.

Noh, kävin seuraavaksi kelassa ja nyt on elatustukihakemus vetämässä... Jospa vaikka vihdoin ja viimein saisin jotain rahaa mun vanhemmiltakin kun ovat mua niin hyvin elättäneet. *eyeroll*

Shoppailinkin jonkin verran, koska tarvitsin naamarasvaa, valkoiset hanskat cossiin ja elmu-kelmua. Nii ja njuu, Fida-nimisellä lähetystorilla oli -50% kaikesta ale. Ostin sieltä melkein polviin asti yltävät shortsit, valkosia lakanoita(halpaa kangasta) ja maton.
Harmi, että näytän näissä shortseissa pahemmalta ku mursu bikineissä. *sigh*
Ja hyi kuinka paljon oon tänään syönyt! Aamulla muroja, kaupungissa pätkiksen ja jäätelön, kotona kokonaisen valkosipulivoipatongin ja banaanin... Ja vielä pitäis iltapalaaki syödä. Viddu. Enkö mä koskaan opi?
Mutta oon lähdössä juoksulenkille kyllä kunhan oon kirjottanu tän loppuun...

Yhteenvetona:
Vituttaa. Masentaa. Ahdistaa.
Plus inhoan itseäni taas tuplasti enemmän.

Kiitos ja kumarrus, nyt lähden juoksemaan.

Ne liikkuvat ulkona...

...mutta sinä poistut kotoasi vasta pimeän jälkeen.

Onpa hirmuisen vaikeaa mennä ulos ja ihmisten ilmoille...
Jostain syystä tuntuu siltä, että kaikki näkevät taakan, jota kannan. Perhe, yksinäisyys, unettomuus, masennus, riidat, sosiaalisten tilanteiden pelko, hylätyksi jääminen, kipu...
Tuntuu, että kaikki pystyvät näkemään sen.
Aivan kuin jokainen kadulla vastaan kävelevä ihminen katsoisi minua jotenkin merkitsevästi... Joku säälii, toinen moittii, kolmas nauraa...
Tosin tiedän sen kaiken olevan vain mun kuvitelmaa, mutta sellaista kuvitelmaa on vaikea pyyhkiä pois mielestään. Varsinkin kun en halua näyttää heikkouttani. En halua nähdä sääliviä katseita, en kuulla pilkallista naurua - en halua mitään tuota, mikä koskettaa menneisyyttäni.

"Minä olen vahva, älkää säälikö minua."

...tai niin ainakin luulin olevani.
Olen tosin huomannut, etten ole tarpeeksi vahva, sillä en pysty käsittelemään tunteitani.
Heikkoutta.
Annan menneisyyden tunteideni vaikuttaa aivan liikaa ja se tekee minusta heikon. Vihaan sitä. Vihaan olla heikko. ...pelottaa kun en saa kontrollia tunteistani...

En tiedä. En tiedä mitään, niin kuin en ole aiemminkaan tietänyt.
Miten voisinkaan tietää yhtään mitään tunteista kun minun ei ole aiemmin sallittu kokea kuin vain iloa?
Suru, viha, katkeruus, yksinäisyys... Ne kaikki ovat kerääntyneet jonnekin sisälleni vuosien saatossa. Tunnen sen suurena, tummana limaisena pallona vatsani pohjassa ja kun yritän kurkottaa sitä kohti, ahdistus siirtyy kurkkuuni ja kuristaa.
Näin käy useasti psykologin luona ja kerran luulin jo kuolevani ahdistukseen...
En ole koskaan edes kuvitellut, että tällaista pimeyttä voi olla olemassa. Pimeys, joka sisältää kaiken tuskan siitä helvetistä, jota ne menneisyydeksi kutsuvat... Pimeys, joka aiheuttaa kauheita paniikkikohtauksia, jonka aikana saatan repiä tukon hiuksia päästäni ja kehoni verille...

En uskonut, että sellainen pimeys löytyisi sisältäni.
Enkä halua kyllä kenenkään muun näkevän sitä.

Joten olen pysynyt tänään sisällä. En ole tehnyt yksinkertaisesti mitään tähdellistä ja se on antanut mulle rauhallisuuden tunteen. Mun ei tarvitse mennä ulos, mun ei tarvitse antaa ihmisten nähdä mua, mun ei tarvitse päästää muita maailmaani...
Harmi vaan, että ihminen on laumaeläin.
Mutta tänään en ole ollut yksinäinen vaan nautin kun ei tarvitse nähdä yhtikäs ketään. Nämä neljä seinää ovat tarpeeksi mulle tänään.

Saa nähdä miten käy huomenna.
Ja nyt menen takaisin sänkyyn piiloon maailmaa ja katsomaan videoita.

Ne varoittavat sinua...

...etkä oikeastaan ymmärrä miksi.

Joo.
Heipä hei taas ihmiset, jos kukaan tätä blogia edes nyt jaksaa ja viitsii lukeakaan...
En ookaan kirjoitellut tänne hetkeen. Johtuu siitä, että olen taas pitänyt kaiken sisälläni, mitä en saisi tehdä. On siis taas ollut masennuspäiviä.
Itse asiassa tosi pahoja masennuspäiviä.
Niin pahoja, että todella... yritin. En onnistunut, kiitos Aliisan.
Mutta ei siitä sen enempää.

Äitini syyllistää - mummun tilannetta aseena käyttäen, kaikki ihmissuhteet tuntuvat menevän päin persettä, olen alkanut taas kärsiä painajaisista, päänsärky on jälleen lisääntynyt ja lisäksi inhoan peilikuvaani päivä päivältä enemmän.
Aloittavat kuulemma intensiivihoidon, jotta saan unirytmin normaaliksi ja alan syödä kunnolla...
Niin ja syömisestä tulikin mieleeni...

Psykologi varoitti mua bulimiasta. Trolololo.
Joo siis oon aina ollut tunnesyöjä... Ja kun Aliisa tiuskaisi kyrsiintyneen oloisesti mulle niin eikös siitä lähtenytkin itsesyyllistävä angstikierre. Noh, menin sitten ja ostin ison pussin vaahtokarkkeja ja suklaalevyn. Ahmin ne alle tunnissa.
No, kenellepä ei tulisi huono olo sellaisen sokerimäärän ahmimisen jälkeen? Joten oksensin.
Kirjasin kyseisen jutun ylös mun päiväkirjaan ja -kun mun psykologi kerran saa lukea sitä päiväkirjaa- niin se tuntui heti olevan hirmuisen varma, että mulle on kehittymässä bulimia. Hämärää, sanon minä.

No mutta siis.
Ahdistaa ja masentaa, mutta yritän parhaani mukaan hymyillä. En tahdo viettää kesääni jossain osastolla, ehei, joten pakko kai se on vain pakottaa itsensä 'piristymään'.
Onneksi tää ke-to on ollut ihan ookoo-päiviä. On pystynyt jopa nauramaan kun Webbiksen kanssa oon hillunut. Harmi vaan, että se angstifiilis on koko ajan ollut tuolla takaraivossa muhimassa... Ja nyt on taas jokseenkin angstinen fiilis.

Ehkä vaan otan unilääkkeen ja menen nukkumaan.
Öitä. Tai jotain.

Ps. Mulla on pastelli-turkoosit hiukset, hah.