...Mutta sinä istut sisällä, piilossa maailmalta.
Päivää taasen. On sekava olo.
On ikävä Milaa, joka lähti tänään takaisin Lappeenrantaan... Tavattiin kyllä vielä aamulla ja olin paikalla niin pitkään kuin vain mahdollista. Viime yönä tosiaan valvoin aamuyöhön asti, yrittäen auttaa pikkusiskoa ahdistuksensa yli... Aamusta menin sitten nukkumaan, nukuin tunnin ja lähdin sen jälkeen Milalle. Pääsin paikalle joskus puoli kymmenen aikaan ja menin herättämään siskoa. Oli ihanaa nähdä, että joku oli tosiaan niin iloinen minun pärstäni näkemisestä heti ensimmäisenä asiana aamusta.
Noh, puhuttiinkin kaikesta Milan kanssa kun oltiin keinumassa ja surettaa kun tuntuu, etten ole ollut tarpeeksi tukena pikkusiskolleni... Yritin kuitenkin korvata sitä parhaani mukaan. Kunpa Mila vain muistaisi, etten koskaan unohda häntä... *huokaus*
Mutta joo, olin kuitenkin 'sijaisperheeni' luona tämän päivän aamun, enkä voinut kuin kadehtia heitä. Minua itketti nähdä sisaruskahnauksia ja kuulla äidin toruvia sanoja... Miksei minun perheeni ole koskaan ollut yhtä lämmin minua kohtaan?
Totta puhuakseni meinasin alkaa itkemään siinä vaiheessa kun halasin Milaa viimeisen kerran ennen lähtöä. Voi, jos minulla todellakin olisi niin ihana pikkusisko... Lisäksi Milan äitikin halasi minua ennen lähtöäni ja siinä vaiheessa olin jo valmis purskahtamaan itkuun.
Minulla on ikävä. Perhettäni, jota ei koskaan ollut.
Lisäksi puhuin Aliisan kanssa puhelimessa ja yritin parhaani mukaan lohduttaa... En tiedä onnistuinko ollenkaan. Luultavasti epäonnistuin. Itse asiassa tuntuu, että epäonnistun nykyään kaikissa ihmissuhteissani. *huokaus*
Jennakin soitti. Kuulin taas kaikkea lukemattomista ryyppyreissuista ja siitä, kuinka toisilla oikeasti oli elämässään sisältöä. Olen hirmu kateellinen, enkä pidä tästä tunteesta. Onhan minullakin toki elämä, mutta se tuntuu niin paljon tyhjemmältä... Toisaalta ruohon aina luullaan olevan vihreämpää aidan toisella puolen...
Tiedä sitten onko se vai ei.
Lisäksi tänään on ollut myös itseinhon täyteinen päivä. Keinuessani Milan kanssa puistossa, eksyin useasti ajattelemaan kuinka paksuilta reiteni näyttivätkään keinussa istuessani. Pelkäsin oikeasti koko keinun vielä räsähtävän painoni alla... Hmph. Lisäksi tuntui, että valashupparini paljasti aivan liian hyvin ruumiin muotoni - näytin kokovartalopeilissä aivan samalta kuin valas hupparissani, isolta pallolta.
En tiedä. En tiedä enää mitään. Tai siltä tämä ainakin tuntuu.
Masennus näyttää tekevän paluutaan taas kerran, enkä oikein tiedä osaanko pysäyttää sitä. Ajatuksieni hallitsemisen(taito, jonka opin psykologilta) avulla olen onnistunut välttämään huonoa oloa jo näinkin pitkälle. Tosin nyt tuntuu siltä, että minkäänlaisesta ajatuksenhallinnasta ei ole enää apua tämän monsterin kukistamiseen...
Huokauksin, Pulla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti