Ne odottavat...

...mutta et ole varma, pystytkö.

"Did you fall asleep before me? You didn't even say goodnight..." -Alice Nine




Hmh. Hetken oon ollut hiljaa, koska netti oli poikki. Nyt on jotenkin hirmuisen vaikea tänne edes kirjoittaa...
Tän pienen netti-tauon takia vietin paljon aikaa ajatuksissani... Ja luulen, että ehkä jokseenkin sulkeuduin enempi. En vaan jaksaisi puhua, saatika mennä ihmisten ilmoille.
Tahtoisin kyllä olla avoin... Tai niin luulin. Mutta jos avoimuus tarkoittaa sitä, että ihmiset pääsevät lähelle ja saavat tietää mielipiteistäni/asioistani niin en usko, että haluan sitä.
Kukaan ei saa tulla liian lähelle, ei enää.

Enkä tahdo ihmisten tuntevan todellista mua... Sillä häpeän itseäni kun tunnen olevani niin ruma niin persoonaltani kuin myös ruumiiltani ja tavoiltani.
Kaiken lisäksi musta tuntuu, että pystyisin päästämään vain yhden tietyn ihmisen niin lähelle kun tuo vain haluaisi, mutta se kun ei halua astua lähemmäs... Niin ainakin luulen.

Tällä viikolla olin koulussa ja teki mieli itkeä kaikkien edessä... Vain henkilön E:n takia. Olin mokoman tukena kun hän kärsi masennuksesta ja luulin, että oltiin tosissaan kavereita... Nykyään E ei edes suostu koulussa moikkaamaan.

Olenko mä vain kaivo, jonne kaadetaan kaikki paska ja jätetään sitten oman onnensa nojaan?

Siltä musta ainakin tuntui.
Ilmeisesti olen taas vain niin helvetin huono ihminen, ettei muhun voi edes katsoa, saatika vastata mun viesteihin... Aivan samanlainen tunne kun aina meidän isän kanssa riidellessä.

Tiedättekö... Tuntuu, että osaan peittää taas aivan liian hyvin tunteitani, sillä melkeinpä joka päivä oloni on vain tyhjä. Sellainen perusneutraali olotila, vaikka haluaisin tuntea ja purkaa asioita... Nytkin tuntuu, että haluaisin itkeä, mutta kun sellainen huonompi olotila ilmestyy jostain, se vain katoaa nopeasti ja tuntuu taas tyhjältä. Taidan lukita taas tunteitani sisälleni, enkä edes tajua miksi.

No okei, siksi että en halua muiden tietävän kaikkea...

Väsyttää. Tahtoisin unohtaa kaiken sovitun ja vain nukkua niin pitkään kunnes ei ole enää tällainen olo...
Vihaan itseäni ja heikkouttani. Huokaus.
Olen sitä paitsi lihonut parin viikon sisällä pari kiloa... Tiedän; ne on nesteitä, jotka putoaa helposti, mutta silti. Levistyn vaan koko ajan ja ällöttää... Ei vaan ole puhti riittänyt liikkumiseen kun on yrittänyt päätään pitää kasassa.

Tahdon vain nukkua pehmonalle kainalossa seuraavat pari viikkoa...
Saisinko tehdä niin?



...Tosin olisi vielä mukavempaa nukkua hänen vieressään...



-END

Ne antoivat sinulle paperin...

...ja sinä täytit sen epävarmana.

Niinsiisjoo. Unohdin kokonaan kirjoitella, että ne siellä päiväsairaalalla tosiaan pisti mut täyttään BMI-testin taasen. En tiiä lopullisesta tuloksesta, mutta epäröin ihan hirveästi sitä täyttäessä... Mietin ainakin kymmeneen kertaan, miten rastita väittämän 'olen jättänyt syömättä tarkoituksella laihduttaakseni'... Teki mieli rastittaa vaihtoehto 'ei', mutta lopulta päädyin myöntämään asian. Nyt pelkään, että ne alkaa valvomaan mun syömisiä erikseen... Se ois hirveen ahdistavaa.

Tänään olen syönyt paljolti.
Vatsanpohjalle kertyi hiukan jäätelöä aamusti(joo, herätin itteni kylmällä), kasvispihvi ja salaattia plus hiukan perunaa(lounas) ja mehua(välipala). Kotona sitten söin tossa 17.oo-18.oo ananaksia ja pari laivasalmiakkiakin.
Nyt ois taas nälkä... Tahtoo tehdä tonnikalasalaattia, mutta kun ei jaksais tiskata kun puolet tarvikkeista on tiskialtaassa. Kerpele sanon minä.

Tänään on ollut vatsa ihan sekaisin... Siihen sattuu melkeinpä koko ajan. Ei kivaa, mutta ei voi mitään. Lisäksi mun vasen käsi meni tunnottomaks täysin tuntemattomasta syystä sekä mun sormien iho on alkanu lohkeileen ihan hirveesti... Tyhmät käsirasvatkaan ei auta.

Päiväsairaalassa oli tosin ihan kivaisaa. Mua PYYDETTIIN laulamaan, mun muovailuvaha-väkerryksiä kehuttiin ja ylipäätään mun taiteellisia lahjoja oikee ylistettiin. Oli tosi ihana saada sellasta palautetta!
Alan tosissaan pikku hiljaa taas muistamaan, kuinka ihania ihmiset oikeasti on...
Anteeksi, että oon ollut niin keskittynyt masennukseeni, etten ole muistanut teitä kaikkia...
Oikeesti anteeks...
Ootte ihania.

-END

Ne tekevät suunnitelmaa...

...ja sinä olit melkein itkeä.

"Are you ready to change yourself?
Are you flying like you want to?"
-Alice Nine

Palaan maanantaina kouluun, nyt se on 100% varmaa. Mä aion onnistua tällä kertaa!
Eli joo, oli verkostopalaveri päiväsairaalalla tänään ja siinä mukana oli päiväsairaalan sosiaalityöntekijä, mun omahoitaja ja Tammerkosken opo.
Siinä tapaamisen aluks opo alkoi puhumaan kahdesta luku-aineesta ja yhdestä kuviksesta tähän jaksoon, enkä mä saanu sanottua vastaan ollenkaan... Miettisin siinä vaiheessa, että jos tehdään näin niin en pysty palaamaan. En pystynyt vaan sanomaan sitä.
Tää sosiaalityöntekijä sitten puuttui asiaan...

Tuntuu, ettei kukaan virkailija ole koskaan ennen nähnyt mun tilannetta niin hyvin ja ymmärtänyt tosissaan mistä on kyse...

Se sanoi opolle, ettei oo hyvä alottaa lukuaineista, että kuvis ois paljon parempi. Opo alkoi siinä sitten ymmärtää tosiaan, etten mä ole niin vahva ku miltä näytän... Mutta sain tosi kivoja kehuja niiltä kaikilta.


"Kun lähin tänne ni mietin, että onpa mukava lähtee tän nuoren tapaamiseen kun se on niin hyvin hoitanut asiansa muutenkin" -opo
"Sulta löytyy tää hieno toimintakykyinen ja luotettava puoli, vaikka sä olisit kuinka masentunut" -sossu
"Sä oot sellanen hirmu luotettava opiskelijana, että olet hienosti hoitanut kaiken, eikä sulla tosiaan ole huonoja arvosanojakaan" -opo
"On hienoo ku oot niin vastuuntuntoinen" -omahoitaja

Olenko mä oikeesti niin hyvä hoitamaan asioita, että muutkin huomaa sen? Jotenkin hirmusen helpottavaa kuulla... Kaikki mun ahkera työ ei oo mennyt hukkaan.
Lisäksi sain kommentteja siltä sossulta... En oo koskaan kuullut kenenkään kuvailevan mua niin hyvin! Olin siinä vaiheessa ihan liian lähellä itkeä kun oikeasti löysin jonkun virkailijan, joka tosissaan ymmärtää mua, eikä hämäänny siitä mun tekohymystä... Pelkkä ajatuskin itkettää...
Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä sinänsä, mutta kuvitelkaapa kun kukaan aikuinen ei oikeen koskaan ole ymmärtäny mua... Ei mun vanhemmat, eikä sisaruksetkaan ihan täysin(Maiju tosin on päässyt hirmuisen lähelle), saati sitten sukulaiset. Suurin osa näkee mut vaan sinä mukavana tyttönä, joka aina onnistuu kaikessa.

"Sä osaat hirmu hyvin ja omatoimisesti hoitaa kaiken ja vaikutat sen valossa tosi hyvinvoivalta. Mut oikeasti et halua, että me kuviteltais sun olevan niin omatoiminen ja hyvinvoiva, miltä sä ulospäin saatat vaikuttaa"

Kyllä, aivan oikein. Tällasta asiaa ei useimmat ihmiset mun elämässä oo pystyny tajuamaan... Vaikka olen toimelias, itsenäinen ja kaikkea muutakin niin en mä silti voi hyvin. Se omatoimisuus vaan tulee multa luonnostaan, sillä mähän oon kuitenkin jo tosi nuorena joutunu omatoimiseksi opettelemaan. Lisäks sitä omatoimisuutta kannustaa se, etten tosiaan halua päätyä samanlaiseksi kuin meidän isä, äiti taikka Mira...

Kauheeta ku itken, vaikka tää kuulostaa varmaan tosi tyhmältä syyltä itkeä...
Mutta kun mua ei ole koskaan ymmärretty ja nyt löysin jonkun, joka ymmärtää... Mä oon niin valtavan helpottunut ja pitkästä aikaa musta tuntuu, että mä voin tosissaan joskus vielä oppia olemaan avoin itseni.

Mä en oo niin pitkään aikaan tuntenut näitä tunteita. Toivo, helpottuneisuus ja ylpeys teoistaan.

Ps. Tajusin tänään, että kaipaan sitä yhtä(tekstattiin pitkästä aikaa)... Mutta toivon, että se on onnellinen toisen kanssa. Jos mä en voi olla onnellinen sen kanssa niin toivon, että joku muu saa tilaisuuden siihen ja tekee sen yhden onnelliseks. Kaipaus ja ikävä... Mutta on vain parempi yrittää unohtaa.



-END

Ne kyselevät vointiasi...

...ja sinusta tuntuu, että he näkevät lävitsesi.

Päiväsairaalaan oli ihan hirveä mennä tänään. Oli vähällä, etten kääntyny siinä ovella ja lähteny takasin kotio...
Sain ihan normaalisti kaapin avaimet ja menin rauhassa tekemään muovailuvahasta pienoismallia cossiani varten. Enpä kauan ehtinyt aloillani istua kun jo paikan sosiaalityöntekijä tuli pyytämään juttusille. Juteltiin just paljolti mun uupumuksesta kun en jaksais enää tehä mitään kun on jotenkin nyt hoitanut hirveesti asioita taas itsenäisesti, enkä haluais oikeastaan tehä niin. No, ei siinä mitään sinänsä, mutta jouduin soittamaan pari tärkeää puhelua...

En tiennyt pelkääväni virallisia puhelinsoittoja niin paljon.

Vaikka kyseessä oli vain puhelu opolle niin olin äärettömän hermostunut ja toivoin, ettei opo vastaisi ja että se sosiaalityöntekijä joutuisi hoitaa sen soittelemisen myöhemmin... Mutta se vastas ja nyt on sitten heti huomiselle sovittu verkostopalaveria eli mun omahoitaja, sosiaalityöntekijä ja opo kerääntyy keskustelemaan mun kanssa.
En jaksa, en halua.
Tiedän kyllä, että sellainen palaveri on pakollinen ja että se hyödyttää mua hirmuisesti kun saan kaikki raha- ja kouluasiat setvittyä... Mutten jaksa setviä yhtään mitään juuri nyt. Ahdistaa kun en saa missään vaiheessa rentoutua edes parin päivän verran kun kaikki vaan hyökyy päälle...

Toisaalta on hyvä, etten ole täysin toimeeton, mutta rajansa kaikella.

Noh anyways, päivä jatkui ja tunnin sisään törmäsin omahoitajaan. Nähtiin sitten lounaan jälkeen ja keskusteltiin... Musta tuntui, että se näki jotenkin mun lävitse taikka jotain...
Se mainitsi pariin otteeseen keskustelun aikana silleen vaivihkaan sanan 'syömishäiriö' ja kun kerroin olevani ylpeä laihtumisestani, se alkoi kyselemään mun liikunnasta ja siitä, miten näen itseni nykyään kun katson peiliin.
Ihan kun se ois suoraan viestinyt "Vaikutat syömishäiriöiseltä, näät varmaan itsesi norsuna ja nyt haluan tietää liikutko liikaa"...

Ahdisti. Ahdistaa yhä. Ja ahdistaa luultavasti huomennakin.

Ei mulla mitään hätää ole, joten miksi ne kyselee noin? Ihme otuksia...
Mistä muuten päästäänkin aiheeseen "miten läski olen tänään ollut"...
Söin päiväsairaalassa lounaan(kalaa ja perunaa) ja turvatalolla tortillan(rakkaus!!)... Mutta niin. Tää päivä on ollut katastrofi sillä söin KAKSI suklaapatukkaa ja KARKKIA. Mitä hemmettiä oikein ajattelin!?
Ja nyt kun käväisin vaa'alla niin huomaan luvun nousseen... Lihava. Läski. Ahmatti. Tunnesyöppö.

Joten olo on ollut hiukan kurja... Tosin tuskin kukaan on sitä tänään edes huomannut. Tekohymy ei satu enää yhtään niin paljoa kun on saanut taakkaa sen takaa purettua. Nyt voi sitten kasata uuden taakan sen taakse, eikös?

Tuntuu, että olen päivä päivältä vain väsyneempi ja ajatukseni poukkoilevat ja sotkeutuvat entistä pahemmin... Tahdon vain nukkua.

Runonpätkää:

Pelkää kai kuolemaa
vaikka kuollut jo kertaalleen
Monta toivetta, pientä unelmaa
kahlitsi kivetykseen
koska pelkää.

Pelkää hautaa taikka elämää
ehkä uutta aamua nousevaa?
Osaa ei nähdä, saati ymmärtää
miten kuolema tyhjyydestä eroaa
Miksi siis pelätä?

Sillä tuntee tuon tyhjyyden
ruumiissa, mielessä, sydämessä
Sekä sen elämän painavuuden
jota kannattelee käsissä pienissä...

Mutta yhä vain pelkää.

-END

Ne tuovat tavaroita...

...ja sinä olet piilossa huoneessasi.

Joo, en oo kirjottanut pariin päivään kun on ollut sellainen olo, etten enää haluakaan kertoa mistään mitään yhtään kellekään...
Jaa miksikö? En tiedä. En tosiaan tiedä.

Kello tulee neljä ja aamulla pitäis mun tulevan kämppiksen tulla tuomaan kamojaan tänne, niinkuin se teki tänäkin aamuna. Olin koko sen ajan kotona kun se oli täällä, mutta piilottelin huoneessani... En halunnut kohdata ketään.
Sain kyllä jotain aikaiseksikin tänään, sillä sain letitettyä nää tekokuiturastat vihdoin ja viimein päähäni.

...voi kun vois vaan nukkua.

Voisin nukkua viikon putkeen, jos vaan keho ois samaa mieltä.
Miten kaikki voi olla näin sekavaa, mutta samalla niin yksinkertaista? Vastaus: ei mitenkään.
Koulu, päiväsairaala, sosialisoituminen, kuntoutustuki, toimeentulotuki, asumistuki, sairaspäiväraha, takaisinperintä, laskut, rahattomuus, elämä...
Liikaa asioita liian pienessä ajassa. Mä en jaksa hoitaa yhtään mitään asioita. Mä en halua nähdä yhtään ketään. Mä en vaan kykene.

Aika parantaa haavat, ne sanoo.

Mutta entä jos aika ei riitä? Entä jos ne haavat paranee vasta kun täyttää 80 ja joutuu vanhainkotiin? Tai mitä sitten, jos vain katkeroituu?
En tiedä. Huono olla.
Haluaisin kertoa asioista, mutten uskalla.

Ehkä mä vaan menen nukkumaan ja lopetan tän sekavan tekstin tähän...
Anteeksi...

-END

Ne selvittelevät asioita...

...ja sinulla oli ihan hyvä päivä.

Joo, oli ihan okei päivä... Aina siihen asti ku palasin yksinäni kotiin.

Päivä siis alkoi turvatalon työntekijän vierailulla tänne ja jutusteltiin vaikka ja mitä. Ei mitään erikoisempia asioita kuitenkaan.
Tuleva kämppis tuli sitte tässä piipahtamaan pikasesti ja ihan mukavaltahan tuo vaikutti. Se luuli, että olisin vanhempi ja että suorittaisin tyyliin jotain kaksoistutkintoa tällä hetkellä...
Eksyinpä sen jälkeen Kelaan ja selvitettiin kaikkee mahdollista ja mahdotonta sen virkailijan kanssa. Se vaikutti melko alottelijalta, mutta hoiti mun asioita hyvin.
Sitten oli Turviksen matkatapaamisen vuoro ja syötiin kanaa ja riisiä... Plus sitten salaatti ja jälkkäriks jäätelöä(jota en voi vastustaa). Onneks en ihan kauheesti kuitenkaan keränny kaloreita ku liikuinkin paljolti...
Lopulta lähettiin Turviksen porukalla kattomaan Pirates of the Caribbean nelonen ja musta tuntuu, et sain ehkä jopa uusia kavereita ja sillee... Söin hiukan poppareita sen yhen jätkän kulhosta(törkeesti varastin joo).

Noh, sit kävelin keskustasta kotio ton 5km.
Kaloreita oon tänään kuluttanu n. 2600kcal ja syöny oon jonkun 1000kcal(ei tuu kyl toistumaan... =__=Uu)
No anyway semmone 1600kcal lähteny...

Ja nyt oon vaan tyhjä. Tyhjä mieli, tyhjä olo...
Inhoon tätä tunnetta yli kaiken, koska just tällaset fiilikset saa mut ahmimaan, enkä tän päivän kalorimäärän päälle tosiaan halua sitä tehä.
Ehkä mä vaan menen nukkumaan.



-END

Ne sanovat sinun edistyneen...

...mutta et näe sitä itse.

Olin kuukauden tauon jälkeen taas käymässä psykologilla.
En kertonut sille puoliakaan mitä on tapahtunu, mutta se ei ees kysynyt pahemmin...

"Ootkos sä hoikistunukin hiukan? Näytät hyvinvoivalta"

Joo, hyvinvoivahan mä oon aina ollu... Joo, tietty. Onneks se ei kyselly sen enempää mun hoikistumisesta, eikä nykyisistä elämäntavoista. Keskityttiin vaan kesän aikana mun sisään patoutuneeseen huonoon oloon ja pidettiin taas 'itkuterapiaa' eli mun piti itkeä, jos siltä tuntui(eli itkin melkeen koko ajan siellä). En yhä vieläkään osaa itkeä vapaasti vaan kontrolloin koko ajan itkemistäni ja siksi ahdistun itkemisestä...



"Et sä saa itkeä"

Kyseinen ajatus sitoo mun kyyneliä, enkä pysty irrottamaan siitä. Aina itkemisen jälkeen mulla on yhtä syyllinen olo ku sillon kun ahmin litran jäätelöä putkeen(jota en onneks oo tehny piiiiiiiiitkään aikaan). Tiedän kyllä, että itkeminen on luonnollista ja hyväksyttävää, mutta mut kasvatettiin siinä uskossa, että itkeminen on heikkoutta ja kyyneleitään ei saa näyttää...

Tahdon osata itkeä.

Kontrolli. Siinä on sana, joka melkoisesti tuhoaa mun elämääni... Mun pitäis aina olla kontrollissa kaikesta mun sisällä tapahtuvasta - niin mieleen kuin kehoon liittyvässä. Mua pelottaa ajatus esimerkiksi siitä, että menisin musantunnille ja joutuisin opettelemaan vaikka pianonsoittoa niin, etten osaisi mitään pohjustuksia. Silloin mä en olis kontrollissa vaan epäonnistuisin useasti harjoitteluvaiheessa, enkä mä kestäis sitä.
Tällä hetkellä eniten haluan kontrolloida syömisiäni ja laihtumistani.

Mistä muuten päästäänkin aiheeseen 'mitä olen syönyt tänään'
-Banaani (n.90kcal)
-vettä

Kulutus liikkumisineen on ollu tänään about 2200kcal.
Eli n.2100kcal lähtis tällä näkymin tänään kehosta...
Tosin ajattelin vielä syödä illemmalla tonnikalasalaattia, joten kehosta tänään lähtee se 2000kcal(plus siivoan tänään niin kulutan lisää~).

Huomenna pitäis sitten turvatalon tyyppien tulla käymään täällä ja illemmalla mennään sitte niiden kanssa leffaan kattomaan Pirates of The Caribbean(tosin oon nähny sen jo, mut toki mulle ilmanen leffassakäynti kelpaa). Sen jälkeen Tinja tulee tänne ja pidetään kauhee Trinity Blood-maratooni ja mietitään niiden asujen tekoa.
Nyt taidan tosin aloittaa sen siivoomisen.

PS. Kelasta ei oo vieläkään tullu rahaa... 50 senttiä mammonaa täällä suunnalla just nyt. :(

-END

Ne ovat huolissaan...

...vaikka sinusta se on aiheetonta.

Ensin voisin kerrata pikaisesti kalorit...
Syönyt oon
-kaks avomaankurkkua
-banaanin
About 110kcal siis. Hiukan allekin ehkä?
Noh, anyways.
Peruskulutus on se n.2000kcal ja kuluttanut sen lisäks oon ainakin 500kcal.
Joten tänään lähteny 2390kcal mun kropasta. Tykkään~!

No mutta siis joo... Pari mun kaveria on kyselly mun syömisistä, mutta kyllähän mä syön. En oikein ymmärrä... Ymmärtäisin jos olisin alipainoinen ja söisin hirmu vähän, mutta kun on tällanen ku mä ni ei musta oo aihetta huoleen. En tiiä.



Selvitin myös aiemman hämmennystä aiheuttaneen jutun, mutta... en tiedä. Taidan olla hiukan pettynyt lopputulokseen? Tuntuu, että mussa on jotain vikaa taas ja että sanon aina liikaa...
Äh, tyhmää tällanen epätietoinen olo. En tykkää kun en osaa ottaa kiinni omia ajatuksiani, saatika sitten tunteita.

Tahdon vain olla täydellinen.

Vaikka en edes tiedä, mitä täydellisyys lopulta on... Itsevarmuutta, kauneutta, positiivisuutta, päättäväisyyttä, menestystä, saavutuksia... Ehkä jotain tollasta. Noi sanat on ainakin jotain suuntaa-antavaa, uskoisin.
Niin ja tietty se, että pystyy ostamaan vaatteita häpeilemättä kehoaan.

Niin ja se, että vanhemmat olis musta ylpeitä...

Mutta sitä tuskin tulee koskaan tapahtumaan... Ihan sama mitä teen niin ne vaatii aina lisää... Aina tarvis olla parempi, kauniimpi, voimakkaampi, iloisempi, menestyneempi...
Mutten tiedä kykenenkö olemaan mitään noista.
Tahtoisin kuitenkin yrittää taas saavuttaa sitä täydellisyyttä, jota vanhempani vaativat. Vaikka psykologini sanoikin, etten saisi yrittää miellyttää enää ketään vaan pitäisi miettiä itseään...
Mutta tahdon olla täydellinen muiden ihmisten(varsinkin vanhempieni) silmissä.

"Sä et tosiaan oo ollu mikään täydellinen tytär"

Jos isäni oli sitä mieltä keväällä, mussa oli pakosti sillon jotain vikaa.
Tosin kyllähän mä tiedän, mitä vikaa mussa on... Olen liian lihava, liian hidas, liian masentunut, liian itsekäs, liian ongelmallinen, liian omalaatuinen, liian laiska ja saamaton...
Minunhan pitäisi olla hymyilevä, iloinen, laiha, urheilullinen, vain tietyn määrän omia mielipiteitä omaava, suosittu, kympin oppilas, varakas, itsenäinen ja totaalinen onnistuja.
Hymyn olen onnistunu jo saamaan pysymään tilanteessa ku tilanteessa, kympin oppilas olin aina kasille asti, itsenäinen olen aina ollut ja nyt on laihuus ja urheilullisuus tähtäimessä...

Tosin mun vanhempien vaatimusten takiahan mä oon psykologille päätyny...

-END