...etkä oikeastaan ymmärrä miksi.
Joo.
Heipä hei taas ihmiset, jos kukaan tätä blogia edes nyt jaksaa ja viitsii lukeakaan...
En ookaan kirjoitellut tänne hetkeen. Johtuu siitä, että olen taas pitänyt kaiken sisälläni, mitä en saisi tehdä. On siis taas ollut masennuspäiviä.
Itse asiassa tosi pahoja masennuspäiviä.
Niin pahoja, että todella... yritin. En onnistunut, kiitos Aliisan.
Mutta ei siitä sen enempää.
Äitini syyllistää - mummun tilannetta aseena käyttäen, kaikki ihmissuhteet tuntuvat menevän päin persettä, olen alkanut taas kärsiä painajaisista, päänsärky on jälleen lisääntynyt ja lisäksi inhoan peilikuvaani päivä päivältä enemmän.
Aloittavat kuulemma intensiivihoidon, jotta saan unirytmin normaaliksi ja alan syödä kunnolla...
Niin ja syömisestä tulikin mieleeni...
Psykologi varoitti mua bulimiasta. Trolololo.
Joo siis oon aina ollut tunnesyöjä... Ja kun Aliisa tiuskaisi kyrsiintyneen oloisesti mulle niin eikös siitä lähtenytkin itsesyyllistävä angstikierre. Noh, menin sitten ja ostin ison pussin vaahtokarkkeja ja suklaalevyn. Ahmin ne alle tunnissa.
No, kenellepä ei tulisi huono olo sellaisen sokerimäärän ahmimisen jälkeen? Joten oksensin.
Kirjasin kyseisen jutun ylös mun päiväkirjaan ja -kun mun psykologi kerran saa lukea sitä päiväkirjaa- niin se tuntui heti olevan hirmuisen varma, että mulle on kehittymässä bulimia. Hämärää, sanon minä.
No mutta siis.
Ahdistaa ja masentaa, mutta yritän parhaani mukaan hymyillä. En tahdo viettää kesääni jossain osastolla, ehei, joten pakko kai se on vain pakottaa itsensä 'piristymään'.
Onneksi tää ke-to on ollut ihan ookoo-päiviä. On pystynyt jopa nauramaan kun Webbiksen kanssa oon hillunut. Harmi vaan, että se angstifiilis on koko ajan ollut tuolla takaraivossa muhimassa... Ja nyt on taas jokseenkin angstinen fiilis.
Ehkä vaan otan unilääkkeen ja menen nukkumaan.
Öitä. Tai jotain.
Ps. Mulla on pastelli-turkoosit hiukset, hah.
Mä luulen että sun äiti sitä psykologia tarvitsee enemmän, jos ei osaa käyttäytyä kuin aikuinen tai kuin vanhempi omaa tytärtään kohtaan. Voi kyl olla aika hankalaa ku harvemmin vanhemmat myöntää omia virheitään tai tekevät niille mitään. Joillakin vanhemmilla voi olla niin vääristynyt todellisuuden kuva ettei edes tiedosta tehneensä väärin.
VastaaPoistaUlkonäkö on taas sellanen, että sitä täytyy löytää keinoja saada itsensä varmaksi itsestään. Ei sille muiden mielipiteelle (kritiikki tai positiivinen) saisi antaa liikaa paino-arvoa, koska se on kuitenki mielipide kysymys. Jos joku tykkää tietystä lookista, niin ei muiden tarvii olla käännyttämässä tätä pois siitä lookista. Jos kuitenki itse kokee jotain epävarmuutta / epämielyttävyyttä tietystä seikasta itsessään, niin silloin tulisi yrittää löytää jokin tapa saada itselleen se korjatuksi jotenkin, tai sitten yrittää vaa löytää toisen keinon ollaskeen varmempi itsestään. Se on iha itsestä kiinni.
reader from gallery:
VastaaPoistaKiitos kommentistasi! :)
Ja joo... Ollaan kyllä mietitty siskon kanssa, että molemmat vanhemmat tarvitsisivat psykologin apua kun eivät tosiaankaan osaa olla vanhempia vaan ajattelevat aina ensin itseään. Harmi vain, ettei me siskokset pystytä asialle oikein mitään tekemään. :(
Ja juu, onhan se ulkonäkökriisi aina itsestään kiinni... Tosin on vaikeaa alkaa arvostamaan omia mielipiteitään ja näkemyksiään sen jälkeen kun vanhemmat ovat polkeneet itsetuntosi maahan kuudentoista vuoden ajan. Mutta kyllä kai tämä tästä kun vaan saan sen poljetun itsetuntoni takaisin kasaan ja alan arvostamaan itseäni... Se vain vie hirmuisesti aikaa ja voimia. :/
Kiitos vielä kertaalleen kommentista. Arvostan. :)