...mutta sinä poistut kotoasi vasta pimeän jälkeen.
Onpa hirmuisen vaikeaa mennä ulos ja ihmisten ilmoille...
Jostain syystä tuntuu siltä, että kaikki näkevät taakan, jota kannan. Perhe, yksinäisyys, unettomuus, masennus, riidat, sosiaalisten tilanteiden pelko, hylätyksi jääminen, kipu...
Tuntuu, että kaikki pystyvät näkemään sen.
Aivan kuin jokainen kadulla vastaan kävelevä ihminen katsoisi minua jotenkin merkitsevästi... Joku säälii, toinen moittii, kolmas nauraa...
Tosin tiedän sen kaiken olevan vain mun kuvitelmaa, mutta sellaista kuvitelmaa on vaikea pyyhkiä pois mielestään. Varsinkin kun en halua näyttää heikkouttani. En halua nähdä sääliviä katseita, en kuulla pilkallista naurua - en halua mitään tuota, mikä koskettaa menneisyyttäni.
"Minä olen vahva, älkää säälikö minua."
...tai niin ainakin luulin olevani.
Olen tosin huomannut, etten ole tarpeeksi vahva, sillä en pysty käsittelemään tunteitani.
Heikkoutta.
Annan menneisyyden tunteideni vaikuttaa aivan liikaa ja se tekee minusta heikon. Vihaan sitä. Vihaan olla heikko. ...pelottaa kun en saa kontrollia tunteistani...
En tiedä. En tiedä mitään, niin kuin en ole aiemminkaan tietänyt.
Miten voisinkaan tietää yhtään mitään tunteista kun minun ei ole aiemmin sallittu kokea kuin vain iloa?
Suru, viha, katkeruus, yksinäisyys... Ne kaikki ovat kerääntyneet jonnekin sisälleni vuosien saatossa. Tunnen sen suurena, tummana limaisena pallona vatsani pohjassa ja kun yritän kurkottaa sitä kohti, ahdistus siirtyy kurkkuuni ja kuristaa.
Näin käy useasti psykologin luona ja kerran luulin jo kuolevani ahdistukseen...
En ole koskaan edes kuvitellut, että tällaista pimeyttä voi olla olemassa. Pimeys, joka sisältää kaiken tuskan siitä helvetistä, jota ne menneisyydeksi kutsuvat... Pimeys, joka aiheuttaa kauheita paniikkikohtauksia, jonka aikana saatan repiä tukon hiuksia päästäni ja kehoni verille...
En uskonut, että sellainen pimeys löytyisi sisältäni.
Enkä halua kyllä kenenkään muun näkevän sitä.
Joten olen pysynyt tänään sisällä. En ole tehnyt yksinkertaisesti mitään tähdellistä ja se on antanut mulle rauhallisuuden tunteen. Mun ei tarvitse mennä ulos, mun ei tarvitse antaa ihmisten nähdä mua, mun ei tarvitse päästää muita maailmaani...
Harmi vaan, että ihminen on laumaeläin.
Mutta tänään en ole ollut yksinäinen vaan nautin kun ei tarvitse nähdä yhtikäs ketään. Nämä neljä seinää ovat tarpeeksi mulle tänään.
Saa nähdä miten käy huomenna.
Ja nyt menen takaisin sänkyyn piiloon maailmaa ja katsomaan videoita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti