"Are you ready to change yourself?
Are you flying like you want to?"
-Alice Nine
Palaan maanantaina kouluun, nyt se on 100% varmaa. Mä aion onnistua tällä kertaa!
Eli joo, oli verkostopalaveri päiväsairaalalla tänään ja siinä mukana oli päiväsairaalan sosiaalityöntekijä, mun omahoitaja ja Tammerkosken opo.
Siinä tapaamisen aluks opo alkoi puhumaan kahdesta luku-aineesta ja yhdestä kuviksesta tähän jaksoon, enkä mä saanu sanottua vastaan ollenkaan... Miettisin siinä vaiheessa, että jos tehdään näin niin en pysty palaamaan. En pystynyt vaan sanomaan sitä.
Tää sosiaalityöntekijä sitten puuttui asiaan...
Tuntuu, ettei kukaan virkailija ole koskaan ennen nähnyt mun tilannetta niin hyvin ja ymmärtänyt tosissaan mistä on kyse...
Se sanoi opolle, ettei oo hyvä alottaa lukuaineista, että kuvis ois paljon parempi. Opo alkoi siinä sitten ymmärtää tosiaan, etten mä ole niin vahva ku miltä näytän... Mutta sain tosi kivoja kehuja niiltä kaikilta.
"Kun lähin tänne ni mietin, että onpa mukava lähtee tän nuoren tapaamiseen kun se on niin hyvin hoitanut asiansa muutenkin" -opo
"Sulta löytyy tää hieno toimintakykyinen ja luotettava puoli, vaikka sä olisit kuinka masentunut" -sossu
"Sä oot sellanen hirmu luotettava opiskelijana, että olet hienosti hoitanut kaiken, eikä sulla tosiaan ole huonoja arvosanojakaan" -opo
"On hienoo ku oot niin vastuuntuntoinen" -omahoitaja
Olenko mä oikeesti niin hyvä hoitamaan asioita, että muutkin huomaa sen? Jotenkin hirmusen helpottavaa kuulla... Kaikki mun ahkera työ ei oo mennyt hukkaan.
Lisäksi sain kommentteja siltä sossulta... En oo koskaan kuullut kenenkään kuvailevan mua niin hyvin! Olin siinä vaiheessa ihan liian lähellä itkeä kun oikeasti löysin jonkun virkailijan, joka tosissaan ymmärtää mua, eikä hämäänny siitä mun tekohymystä... Pelkkä ajatuskin itkettää...
Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä sinänsä, mutta kuvitelkaapa kun kukaan aikuinen ei oikeen koskaan ole ymmärtäny mua... Ei mun vanhemmat, eikä sisaruksetkaan ihan täysin(Maiju tosin on päässyt hirmuisen lähelle), saati sitten sukulaiset. Suurin osa näkee mut vaan sinä mukavana tyttönä, joka aina onnistuu kaikessa.
"Sä osaat hirmu hyvin ja omatoimisesti hoitaa kaiken ja vaikutat sen valossa tosi hyvinvoivalta. Mut oikeasti et halua, että me kuviteltais sun olevan niin omatoiminen ja hyvinvoiva, miltä sä ulospäin saatat vaikuttaa"
Kyllä, aivan oikein. Tällasta asiaa ei useimmat ihmiset mun elämässä oo pystyny tajuamaan... Vaikka olen toimelias, itsenäinen ja kaikkea muutakin niin en mä silti voi hyvin. Se omatoimisuus vaan tulee multa luonnostaan, sillä mähän oon kuitenkin jo tosi nuorena joutunu omatoimiseksi opettelemaan. Lisäks sitä omatoimisuutta kannustaa se, etten tosiaan halua päätyä samanlaiseksi kuin meidän isä, äiti taikka Mira...
Kauheeta ku itken, vaikka tää kuulostaa varmaan tosi tyhmältä syyltä itkeä...
Mutta kun mua ei ole koskaan ymmärretty ja nyt löysin jonkun, joka ymmärtää... Mä oon niin valtavan helpottunut ja pitkästä aikaa musta tuntuu, että mä voin tosissaan joskus vielä oppia olemaan avoin itseni.
Mä en oo niin pitkään aikaan tuntenut näitä tunteita. Toivo, helpottuneisuus ja ylpeys teoistaan.
Ps. Tajusin tänään, että kaipaan sitä yhtä(tekstattiin pitkästä aikaa)... Mutta toivon, että se on onnellinen toisen kanssa. Jos mä en voi olla onnellinen sen kanssa niin toivon, että joku muu saa tilaisuuden siihen ja tekee sen yhden onnelliseks. Kaipaus ja ikävä... Mutta on vain parempi yrittää unohtaa.
-END
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti