perjantai 26. elokuuta 2011

Ne odottavat...

...mutta et ole varma, pystytkö.

"Did you fall asleep before me? You didn't even say goodnight..." -Alice Nine




Hmh. Hetken oon ollut hiljaa, koska netti oli poikki. Nyt on jotenkin hirmuisen vaikea tänne edes kirjoittaa...
Tän pienen netti-tauon takia vietin paljon aikaa ajatuksissani... Ja luulen, että ehkä jokseenkin sulkeuduin enempi. En vaan jaksaisi puhua, saatika mennä ihmisten ilmoille.
Tahtoisin kyllä olla avoin... Tai niin luulin. Mutta jos avoimuus tarkoittaa sitä, että ihmiset pääsevät lähelle ja saavat tietää mielipiteistäni/asioistani niin en usko, että haluan sitä.
Kukaan ei saa tulla liian lähelle, ei enää.

Enkä tahdo ihmisten tuntevan todellista mua... Sillä häpeän itseäni kun tunnen olevani niin ruma niin persoonaltani kuin myös ruumiiltani ja tavoiltani.
Kaiken lisäksi musta tuntuu, että pystyisin päästämään vain yhden tietyn ihmisen niin lähelle kun tuo vain haluaisi, mutta se kun ei halua astua lähemmäs... Niin ainakin luulen.

Tällä viikolla olin koulussa ja teki mieli itkeä kaikkien edessä... Vain henkilön E:n takia. Olin mokoman tukena kun hän kärsi masennuksesta ja luulin, että oltiin tosissaan kavereita... Nykyään E ei edes suostu koulussa moikkaamaan.

Olenko mä vain kaivo, jonne kaadetaan kaikki paska ja jätetään sitten oman onnensa nojaan?

Siltä musta ainakin tuntui.
Ilmeisesti olen taas vain niin helvetin huono ihminen, ettei muhun voi edes katsoa, saatika vastata mun viesteihin... Aivan samanlainen tunne kun aina meidän isän kanssa riidellessä.

Tiedättekö... Tuntuu, että osaan peittää taas aivan liian hyvin tunteitani, sillä melkeinpä joka päivä oloni on vain tyhjä. Sellainen perusneutraali olotila, vaikka haluaisin tuntea ja purkaa asioita... Nytkin tuntuu, että haluaisin itkeä, mutta kun sellainen huonompi olotila ilmestyy jostain, se vain katoaa nopeasti ja tuntuu taas tyhjältä. Taidan lukita taas tunteitani sisälleni, enkä edes tajua miksi.

No okei, siksi että en halua muiden tietävän kaikkea...

Väsyttää. Tahtoisin unohtaa kaiken sovitun ja vain nukkua niin pitkään kunnes ei ole enää tällainen olo...
Vihaan itseäni ja heikkouttani. Huokaus.
Olen sitä paitsi lihonut parin viikon sisällä pari kiloa... Tiedän; ne on nesteitä, jotka putoaa helposti, mutta silti. Levistyn vaan koko ajan ja ällöttää... Ei vaan ole puhti riittänyt liikkumiseen kun on yrittänyt päätään pitää kasassa.

Tahdon vain nukkua pehmonalle kainalossa seuraavat pari viikkoa...
Saisinko tehdä niin?



...Tosin olisi vielä mukavempaa nukkua hänen vieressään...



-END

3 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Mulla on aika lailla sama juttu. Lapsuuden trauman takia en luota enää kehenkään enkä siks voi purkaa mun oloakaan kellekkää. Asiaa pahentaa se miten mun elämään aina tuntuu ilmestyvän jotain mielenterveydeltään sairaita ihmisiä ja sit en voi uskoutua kellekkää joten puran sen itkuna.


    Mut jaksamisia sulle vaikken niin hyvin tunnekkaa. *hali*

    VastaaPoista
  3. vooi pientä ;__; hali ♥!

    VastaaPoista