Ne juhlivat...

...ja sinä pelkäät.

Lähdin torstaina Eurajoelle pitkästä aikaa, koska Waltterin synttärit olivat tossa viime viikonloppuna... Tehtiin pojalle paloauto-kakku ja autoin koristelemisessa, siivouksessa sekä tarjoilussa.
Näin isäni, Piian ja ihmisiä, joita en tunne...

Hymyilin kaiken aikaa, vaikka mieleni teki piiloutua makuuhuoneen sängyn alle.

Pelotti ihmisten kohtaaminen, heidän mielipiteensä, kysymykset... Jouduin vastaamaan hymyillen kysymyksiin koulunkäynnistäni, voinnistani ja päiväosastosta.
Pystyin tuntemaan ihollani, kuinka ihmisten katseet muuttuivat kun he kuulivat asioistani. Hämmästystä, ihmetystä, halua tietää lisää, epäuskoisuutta, mielipiteitä, epätietoisuutta... Kaikkea niitä heijastui ihmisten silmistä.

Tahdoin pois.

Juhlien jälkeisenä päivänä olikin sitten mieliala maassa. Olin hirmuisen väsynyt henkisesti, enkä halunnut kommunikoida kenenkään kanssa - edes siskoni. Olin pettynyt itseeni kun en pystynyt kohtaamaan ihmisiä avoimesti ja häpesin 'ongelmaisuuttani'. Miksen voi olla normaali? Miksen pysty hymyilemään ihmisille ilman, että peitän hymyllä itseni? En tiedä. Ei mulle annettu vastauksia.

Lisäksi niin sisko kuin siskon mieskin sanoivat mun laihtuneen. Paskan vitut. Lihonut mä vaan olen, eihän vaaka muuten niin paljoa näyttäis? Jos oisin laihtunut niin näyttäisin paremmalta... Mutta näytän vain päivä päivältä hirveämmältä, joten olen takuuvarmasti lihonut.
Inhoan olla läski. Vihaan olla tällainen. Tahdon olla kaunis, tahdon olla parempi, nätimpi, hoikempi, sirompi... En tällainen kömpelö ihrakasa, joka ei saa itsestään irti hölkkälenkkiä pienellä tihkusateella! Perkeleen perkele.

Huomenna on sitten aamulla päiväosastoon tutustuminen... Taidan polkea sen 5 kilsaa sinne, jos ei sada hirveästi.
Pelottaa sinne meno.
Näen ihmisiä, joudun olemaan sosiaalinen, näen psykologini, tutustun uuteen paikkaan, jossa pitäisi alkaa käydä aamukasista iltapäivään kahteen asti... Miten pystyn siihen? Ahdistaa jo ajatuskin.
Mun pitäis oppia kohtaamaan asioita ja hyväksymään niitä joo, mutta joudun samaan rakennukseen monen muun nuoren aikuisen kanssa, jotka tuskin näkevät mun ongelmiani. Luultavasti ne on vaan sillä asenteella, että 'mitä tommonen täällä tekee, sehän vaikuttaa tosi positiiviselta ja elämäniloselta'.

Tahdon syödä taas. Jäätelöä. Sipsejä. Karkkia. Mitä vaan epäterveellistä...
Mutta ehkä otan vaan unilääkkeen ja menen nukkumaan, jotten tekis mitään niin tyhmää kun ahmiminen.
Pointtina/yhteenvetona siis mua pelottaa, ahdistaa, masentaa ja inhoan taas itseäni enemmän kuin aiemmin.

-END