Ne nauravat...

...mutta sinä et pysty samaan.

Miksi elämästä nauttiminen on niin vaikeeta?
Viime viikko oli liian kiireinen ja kohtasin ihan liikaa ihmisiä.
Näin Annia ja Satua ennen viikonloppua ja viikonloppuna olikin sitten Desucon.

Olen väsynyt.

Vaikka kuinka nukun, tää väsymys ei vaan lähde. Olen väsynyt tapaamaan ihmisiä ja hymyilemään, väsynyt ajattelemaan ihmissuhteita, väsynyt olemaan minä...
Jättäkää minut yksin. Unohtakaa. Älkää muistako minua enää... Ihmissuhteet ovat mulle liian hankalia. En vaan pysty enää.

Päiväsairaalassa en tänään ollut, kiitos migreenin. Eilen oli ensimmäinen päivä siellä, mutten osaa oikein sanoa onko se hyvä vai huono paikka mulle. Ahdisti olla siellä ihmisten keskellä tekemättä mitään... En saa esittää siellä hymyileväistä, en sulkeutua, en mitään, mikä tuntuisi liialta esittämiseltä.
En osaa olla oma itseni. Pelottaa päästää ketään liian lähelle... Haluan olla yksin, mutta toisaalta tarvitsisin jotakuta... Apua.

Ainiin. Isäni soitti tossa torstaina. Sanoi, että mun pitäis alkaa ajatella ja toimia niin kuin aikuinen nyt kun olen täysi-ikäinen... Puhelun aikana yritin saada isääni tajuamaan, että haluan itselleni nyt aikaa, jotta saan pääni kuntoon. "Nyt turpa kiinni" oli vastaus, jonka sain.

Tekee mieli itkeä, mutten osaa.

Onko mun asiat niin mitättömiä, että ne voi kuitata sanomalla 'turpa kiinni'? Mitä multa oikein odotetaan? Luulevatko kaikki, että olen joku hemmetin supersankari, jolla ei ole minkäänlaisia omia ongelmia? Miksen saa välillä olla heikko?
Antakaa minulle lupa itkeä, sillä hukun muuten sisälleni kertyviin kyyneleihin.

Sorruin tänään taas ahmimiseen.
Ahmisin puoli litraa jätelöä, jotta paha olo helpottaisi edes hetkellisesti...
Mutta se ei auttanut.
Onneksi en ole tänään muuten syönyt paljoa. Vain purkillisen ananaksia jäätelön lisäksi.

Taas kerran fiiliksiäni kuvaa Laura Voutilaisen Eksynyt biisi...
http://www.youtube.com/watch?v=flPLoZKHBtg

-END