Ne ehdottavat...

...ja sinä et enää tiedä.

Heipä hei vaan taasen. Ajattelin, että kun oon ollu silleen ihan hiljaa täällä voinnistani lähiaikoina ni nyt sitte pääsisitte ajan tasalle tän tekstin avulla. Tai jotain.



First of all, nukun ja syön ihan hirveen huonosti taas.
Tän viikon aikana oon nukkunu varmaan yhdet yöunet ja senkin pätkissä. Päivällä oon sitte sammuillu välillä silleen n.puoleks tunniks kerrallaan ja sit taas heränny.
Syöminen on vaan jääny. Söin Maijulla käydessä niin helkkarin paljon, etten kyllä pariin päivään koskenutkaan ruokaan... Ja nyt tää on sit jatkunu tällasena, et syön vaan kerran päivässä, jos sitäkään. Tiistain ja keskiviikon selvisin yhdellä näkkärillä, joten ei hyvä. Tosin oon laihtunu kolme kiloa neljässä päivässä...



Eilen koin jotain hämmentävää, sillä meinasin pyörtyä suihkussa. Yhtäkkiä tuli vaan tosi huono olo ja alkoi oksettaa ja pyörryttää... Jouduin pitämään molemmin käsin tukea seinästä/pesukoneesta ja lopulta menin suosiolla istumaan lattialle. Hetken ajan kaikki vaan pyöri enkä saanu henkeä, mut sit se meni ohi. Kroppa tosin tärisi vielä pitkään sen jälkeen.
Noh, onneks se helppas siitä sitten kun lähin Turvikselle syömään sushia. Kyseistä ruokaa ei vaan voi vastustaa~

Niin ja joo, käväisin tossa yks päivä oponkin luona. Se sanoi, että olen kuulemma hirmuisen vahva ja että se pystyy oikein näkemään mun hartioita alaspäin painavan myllynkiven. Hassu naikkonen, mut on kiva kun se ymmärtää.
Psykologi sitten taas ehdotti mulle osastojaksoa nyt kun mulla on tällanen huonompi kausi meneillään. Tai sit meen takas sinne päiväsairaalalle. Dunno' - let's see.

Tällä hetkellä olen siis vaan hirmu itsekriittinen, voimaton ja huonosti syövä/nukkuva otus, joka stressaa juuri nyt raha-asioita ja ulkonäköään.
Kysykää ihmeessä, jos jotain jäi epäselväks.

-END

Ne soittavat...

...ja sinä et halua vastata.

Tänään on ollut huono päivä. Tosin nyt on ollut taas tosi huonoa aikaa jo pari viikkoa(eli toisin sanoen oon pitäny kaiken taas sisälläni) ja musta tuntuu, et oon vaan masentuneempi ja aneemisempi päivä päivältä...

Raha-asiat, ihmissuhteet, itsetunto, ulkonäkö... Kaikki painaa niskaan ja haluaisin vaan nukkua koko loppu elämäni. En vaan jaksa olla hereillä, sillä hereillä oleminen muistuttaa mua siitä, kuka olen ja missä tilanteessa. Nukkuessa voin vaan olla(jos siis olen syönyt unilääkkeen, joka vie painajaiset) eikä mun tarvitse huomioida silloin yhtään ketään - ei edes itseäni.
Itkettää vaan ihan sairaasti, mutten pysty itkemään ja sen takia alkaa ahdistaa... Miksi oon tällanen?!

Mulla on kylmä...

Löysin muuten tässä yks päivä ihan muhun sopivan biisin...
"Do you know what it's like to feel ugly all the time?"

Lisäks oon alkanu tupakoimaan paljon useemmin ku aiemmin. Ennen poltin vaan ku join, mut nykyään poltan ihan muutenkin... Tupakka on pahaa, mutta se korvaa ruoan ja unen tarvetta. Lisäksi on jokseenkin hauskaa kun tietää, että voin vahingoittaa itteäni niinkin yksinkertasesti ku tupakoimalla. En tiedä. Oon sekasin.



Huoh. Voisin kattella jotain leffoja, ettei tarvii olla ihan keskenää ajatuksiensa kanssa...

-END

Ne kysyvät...

...ja vastaat kieltävästi.

Viikonloppu takana ja uusi kouluviikko edessä... Tosi ihanaa.
Totta puhuakseni haluaisin vaan jäädä kotiin ja unohtaa koko muun maailman olemassaolon. Ei siinä, ihmiset on kyllä ihan mukavia, mutta kun oma pää on liian sekasin enkä vain osaa olla.
Koulussa olen kyllä joo käynyt... Mutta tosiaan vain käynyt. Toistan samaa kaavaa- menen koululle, kävelen sisään, vedän hupun päähän, pelkään ja panikoin... Lopulta en pääse edes luokkahuoneeseen asti vaan karkaan, sillä paniikkikohtaus iskee = melkeinpä juoksen pois koulusta ja piiloudun ensimmäisen mahdollisen nurkan taakse rauhoittumaan.



Inhoan heikkouttani.

En tiedä enää mitä tehdä koulun suhteen kun aina sinne mennessä ahdistun niin hirveesti... Siellä on liikaa ihmisiä, liikaa vastuuta ja odotuksia.
Tästäkään asiasta en oo puhunut psykologille kun en uskalla... Tiedän jo mitä se sanoo... "Sun pitää vaan opetella sietämään sitä ahdistusta ja altistaa itses sille", mutta ei se toimi niin. Altistan itteni sille ahdistukselle joka kerta kun menen koululle, muttei se siitä helpota, vaikka kuinka niin haluaisin. Huokaus.

Ahdistaa kaikki.



Ahdistus on hyvinkin iso osa nykyään mun elämää. Mua ahdistaa ihan liian monesti yhden päivän aikana, enkä tykkää ollenkaan... Yleistynyt ahdistuneisuushäiriö kyllä löytyy, muttei se koskaan oikeen näin pahaksi oo äitynyt. Tahdon vaan nukkua ja elää omassa maailmassani näiden neljän seinän sisällä- sillä tavoin en häiritse ketään eikä kukaan pääse liian lähelle mua.

Hum. Aiheesta kukkaruukkuun, tänään oli turviksen maalausilta ja sieltähän toi otsikkokin tulee. Tarjosivat ruokaa ja söin pari kalapuikkoa ja sipulirengasta, hiukan lohkoperunoita ja salaattia... Iltapalaa ne tarjosi kun olin lähdössä, mutta kieltäydyin.

Tämän päivän syömisiksi siis kerääntyi:
-Lohkoperunoita
-2 kalapuikkoa
-2 sipulirengasta
-salaattia
-hiukan jäätelöä
-juustoa

Nopeesti laskettuna tossa on joku 900kcal...
Eli suomeks sanottuna ihan ketusti liikaa. Huomenna kyllä skarppaan tän syömiseni kanssa... Toisaalta normisti syön vähintään sen 1200kcal per päivä ku en laske kaloreita ni putos se jo 300kcal alemmas. Huomenna toiset 300kcal alemmas ni oisin tyytyväinen.

Tänään kuluttanu about 2500kcal, joten kun söin 900kcal ni kehosta läks 1500-1600kcal. Melko kehno tulos kyllä verrattuna siihen, et aiemmin läks helposti se 2000-3000kcal... Perkele.
Ketuttaa niin isosti et pian meen ja ostan vaan kurkkua joka päivä ja syön ainoostaan sitä. Vähemmän kaloreita ku omenassa, repikää siitä!



...Okei, nyt lopetan ennen ku kyllästytän ihmiset puheillani. Öitä!

-END

Ne suunnittelevat kanssasi...

...ja sinua alkoi ahdistaa.

Alkoi siis ahdistaa se ainainen yksi ja sama asia... Se, kuinka läski olen yhä vieläkin.
Suunnitteilla on siis tosi ihana cossi(ja toteutankin sen, vaikka mikä olis), mutta olis niin paljon hienompaa cossia kun olis paaaaaaaljon pienemmän kokonen...
Jätin kalorien laskennan kokonaan pois tässä viimesen kuukauden aikana ja olen lihonut 3-4kg sen seurauksena. Kyrsii isosti ja nyt päätin ottaa kalorilaskennan takasin arkisiin tottumuksiin - sillä saa kummasti pidettyä aisoissa syömisiään ja liikkuukin joskus.

Tahdon vain olla normaalipainoinen...

Huokaus.
Ostin tänään kirpparilta kengät sitä cossia varten ja Hancock-leffan. Se on ihana pätkä.
Niin siis sain tänään rahaa, joten sain maksettua pari sellasta niskaan painanutta laskua pois alta. Toivottavasti maanantaina tulee sitte jonkin verran lisää rahaa, että saa vuokrat maksettua ynnä muuta mukavaa...

.....inhotttaa.

Jep, ällöttää minä itse, ylläri. (näin kauan sain pidettyä aiheen jossain kevyemmässä, hah)
Oon saamaton laiska paska, joka ei saa aikaseks ees parin kilon pudottamista prkl... Ahdistaa ja äh. Tahdon vaan olla joku muu hetken ajan, jottei tarvis 24/7 olla näiden mun kamalien itsesyyllistävien ajatusten kanssa...

Tekee mieli syödä. Voi räkä.

Tai no, korjaan edellisen - tekee mieluumminkin mieli ahmia ihan sikana jotain. Voisin tehdä paljon jotain ruokaa ja syödä ihan sikana, jollei kello ois jo noin ja jollei kämppis nukkuis... Ehkä mutustan vaan purkkaa ja yritän hillitä tätä ahmimis-fiilistä...
Tosin tiedän jo etukäteen, etten pysty hillittemään syömistäni sillon ku tulee tällanen itseinhokohtaus. Huoh. Toivottavasti en herätä kämppistä vahingossa... Siitä mun syyllistävät ajatukset vasta villiintyiskin.

Ehkä vaan yritän mennä nukkumaan tai jotain... En tiedä.

PS. Kiitos kaikki rakkaat, jotka jaksatte lukea näitä ah, niin selkeitä merkintöjäni... Köh. Olette ihan mahtavia kaikki! (Hui, melkee 50 jo! Te lisäännytte salakavalasti!)

-END

Ne ovat täpinöissään...

...ja sinua lähinnä kummastuttaa.

Tänään oli psykologiaika.
Kerroin sille, että olin tajunnut vasta viime käynnin jälkeen, kuinka arvottomana itteäni pidän ja nyt oon yrittäny olla suopeempi itteeni kohtaan. Se oli ihan innoissaan... Kuulemma ihan hirmuisen iso edistysaskel, vaikka en mä mitään erikoista ees tehny. Tajusin vaan asioita.

Joten joo, oon yrittäny opetella tervettä itsekkyyttä.
Tosin tuskin sitä tuun oppimaan vielä piiiiitkään aikaan...



Mulla on kylmä. Ollu jo ainakin viikon... Epäilen raudan puutosta(aka anemiaa), mutten oo jaksanut asialle tehdä mitään. Aina unohdan ottaa rautatabletinkin ku syön jotain... No jaa.
Syön muuten ihan hirveesti taas vaihteeks- koko ajan tekee mieli syödä. Ihan sama onko kyseessä hyvällistä tai ihan normiruokaa, tahdon vaan syödä. Tahdon sen ähkytäynnä olemisen tunteen ja sitten kaduttaakin jo siinä vaiheessa kun oon ahminut... Tuntuu, että tää mun syöminen on mennyt siihen samaan ku se oli ylä-asteella- syön kun en saa tyhjää tunnetta muuten täytettyä ees hetkiseks.
Tosin nyt tässä on jotain muutakin... Pari ihmistä tietää.

Aijoo. Värjäsin hiukseni pinkeiks ja kiitos siskon, alemmissa hiuksissa on mustaa. Aion vielä kyllä vahvistaa ton mustan kun näyttää hiukan rusehtavalta, mutta muuten tykkään nykysestä hiusväristä isostikin. Olinkin jo ehtinyt kaivata pinkki-mustia hiuksia~

Huomenna näen kavereita, sillä yhdet järkkää peli-illan ja sitten se yks hassu otus tulee tänne yöks maanantaihin asti kuulemma. Luvassa cossien säätöä sun muuta hämärää ja näen luultavasti pikkusiskoakin.

...Ja kyllä, masentaa ja pahasti tällä hetkellä, mutta ei siitä tarvitse puhua.
En mä halua olla avoin kun ihmiset lopulta vaan loukkaa mua kun pääsevät liian lähelle.



Siispä hymyilen.

-END

Ne juhlivat...

...kun sinä vielä lenkkeilet.



Joo siis viime illalla lähin vielä siinä kympin aikaan hölkkäämään ja hölkkäsin aina hiukan yli yhteentoista. Monesta paikkaa kuului juhlinnan ääniä ja lopulta lähin sitte hiljasemmalle polulle juoksemaan... Se polku menee ihan siitä junaradan vierestä ja onnistuin olee siinä sillalla just kun siitä ali meni juna...
Näin siellä junaradan vieressä myös pienen kummun, jonka ympärille oli aseteltu kiviä ja kukkasia. Luultavasti joku lemmikki kuollu siinä tai jotain kun junan alle juossu... Toisaalta se on vähän huono ku siitä yhestä kohtaa pääsee ihan kävellen sinne junaradalle kun siinä ei oo mitään esteitä. Hm.

No anyway, juoksin about sen 5-6km lenkin ja istuin pariin otteeseen miettimässä jossain siellä polun vieressä olevalla penkillä ja kuuntelin ku junat suhahteli ohi.
En oo juossu/hölkänny hetkeen(ku olin kipeenä ja oli toi Tracon sitä ennen murehdittavana) ja voin sanoa, et sen huomas. Olin pettyny ku jouduin himmaamaan vauhtia niin moneen otteeseen ja välillä kävelinki ku jalat tärisi niin pahasti... Saattoi tosin johtua siitäkin kun söin eilen vaan lenkkimakkaraa ennen ku lähin lenkkeilee. No jaa.

Tänään on sitten jotkut paikat ollu hiukan kipeenä ja heräsin vasta joskus kahdelta kun ei huvittanu nousta ylös... Nykyään on aina vaan vaikeempaa nousta ylös sängystä, en vaan tiiä miks.
Oon tähän mennessä saanu aikaseks pyykkien pesua, vessan siivouksen, paperien järjestelyä ja oon jopa syöny(lenkkimakkaran, jep. Hyvä aamupala/lounas/päivällinen). Vielä aattelin lähtee hölkkään, siivota kämppäni, tiskata ja tehdä lihaskuntoa jonkinverran.

Torstaina oli psykologi...

Se sanoi, että vaikutan välillä hirveen innottomalta ja et siitä tuntuu, että se yrittää enempi ku mitä minä. Tajusin, että niinhän se on. Mä oon käyny useesti terapiassa vaan sen takia, että kun se psykologi odottaa mua, en siks et haluaisin parantua.
Jotenkin oon itelleni vaan niin täysin arvoton, etten osaa ajatella omaa parantumistani.
Tärkeempää on miellyttää muita, eikö?
Mä en vaan osaa ajatella itteäni, haluta mitään vaan itselleni taikka yrittää vain itteni takia...

En oo ennen ees tajunnut, että pidän itteäni näin arvottomana.

Huoh. Lisäks me puhuttiin mun pieleen menneistä ihmissuhteista ja siitä, että mun pitäis tehdä taas mielikuvaharjotusta pari kertaa päivässä, parin minuutin ajan. En vaan jaksais, mutta tässä tulee taas se, että haluan tehä sen jo pelkästää sen psykologin takia. Itteni parantaminen? Pfft, mitään sellasia jaksa ajatella kun on olemassa muita ihmisiä, joita miellyttää.

Pelottavaa, kuinka vähän mä merkitsen itelleni...



....Ehkä mun pitäis vaan lopettaa tää teksti ennen ku puhun liikaa omia asioitani auki...
Niin ja joo, isosiskolle voimia, jos lukee tän! Olet hirmuisen rakas ja muistakin, että me pidetään aina yhtä! Et oo koskaan yksin!

-END

Ne kertovat asioita...

...joita sinä et välttämättä haluaisi tietää.

Olin äidin luona ja nyt on hirveästi ajatuksia taas päässä...
Mulla on huono olla - niin fyysisesti ku henkisestikin. Ensinnäkin tänään alavatsaa on repellyt kamalasti enkä aamusti edes pystynyt seisomaan kun vatsaa sattui niin paljon. Meinasin kivun takia oksentaa, mutta en voinut... En olis tohtinut.
Toiseksi me puhuttiin su-ma yönä meidän äidin kanssa ihan kaikesta. Mä kerroin sille mun viimesimmästä suhteesta ja olin itkun partaalla jo siinä vaiheessa... Mutta minähän en itke muiden edessä, se on sääntö.



Äiti kuitenkin itki...

Yritin ohjeistaa sitä parhaani mukaan kaikessa kun raukka tuntuu olevan niin hukassa omien ajatustensa kanssa tällä hetkellä, mutta ohjeistapa siinä kun itse oot vakavasti masentunu ihminen. Puhuttiin kuitenkin asioista ehkä hiukan liikaa ja sanotaan vaan, että sain tietooni taas kaikenlaista, enkä tiedä miten reagoida. Hävettää mun perheeni puolesta ja tahtoisin taas vaan juosta kaikkea karkuun...

Miksi?
Miksi mun perhe ei vain voi olla jonkin verran edes normaalimpi? Miksei ihmiset osaa puhua asioita läpi keskenään? Miksi pidetään salaisuutena asioita, joita ei saisi?

Tää kaikki vaan tuntuu niin realistiselta taas... Ihan kun oisin eläny tän mun Tampereella asumisen ajan valheellisesti uskossa, että kaikki vois taas olla hyvin parin vuoden sisällä, mutta sitten perhe läimäytti taas todellisuuden päin naamaa. Ei meidän perheessä voi koskaan 'kaikki olla hyvin'.

Olen syönyt ahdistukseeni. Ensin söin kun ahdistuin kipeänä olemiseen(thanks to viikon kestäneen flunssakuumeilun) ja heti kipeilyn jälkeen lähdinkin äidille ja syöminen vaan pahentui. Tahdoin vaan syödä itseni niin täyteen, että ruoka täyttäis sen tyhjän olon mun sisältä ja auttais mua hymyilemään...
Lopulta halusin todella vain oksentaa kaiken sen kakun, suklaan, karkin ja sipsin ulos kehostani, mutta siitäpä vasta huomautteluja ois tullu, jos ne ois tajunnu mun oksentavan...
Tahdon syödä tän tyhjän olon pois...

Oikeammin sanottuna tahtoisin vaan pois tästä kaikesta.
...Saanhan paeta?



-END

Ne halasivat sinua...

...ja tunsit olosi onnistuneeksi.

Tracon on ohi.



Ensimmäisenä päivänä cossailin Itachia Narutosta. En tuntenut oloani kovinkaan kotoisaksi kun en mikään suuri Naruto-fani oo, mutta se kaapu oli kiva kun sain peitettyä mun läskeyden sillä. Lisäksi osa niistä narutardeista oli ihan mukavia... Vaikken niiden ihkutuksia oikein ymmärtänytkään. Saatika sitä, että se yks pyysi mua miehekseen kun olin niin ihku Itachi. Hah.

Mun Shou-cossi/meidän Arisu-ryhmäcossi tunnistettiin sunnuntaina melko useaan otteeseen ja sain vähän väliä halejakin. Kuvia meistä otettiin jonkin verran ja musta oli sillee onnistunu cossi, vaikka olinkin ihan hirveen läskin näkönen siinä cossissa... Häpesin itteäni kun näin ne kuvat. Huokaus.





Tutustuin siis noihin ekan kuvan kolmeen oikeanpuolimmaiseen ihmiseen(Uruha, Kai, Reita) ja sitten tohon mustapukuiseen(Satoshi). Aivan mahtavia ihmisiä kaikki! Toivottavasti nähdään vielä monesti tulevaisuudessa ja silleen!

Mutta siis joo. Ei tää viikonloppu ollut 100% happyhappy kuitenkaan. Ensinnäkin viimesen parin kuukauden aikana oon taas vaan esittäny, että kaikki on hyvin... Oon pelottavan hyvä taas hymyilemisessä, sillä kukaan ei oo ollut huolissaan. En ainakaan oo huomannut, että kukaan olis.
Toiseksi, ensin oli E:n tapaus ja nyt Traconin aikaan oli A:n tapaus...
A siis katosi ja alkoi syystä taikka toisesta vältellä ja vihaamaan mua. Luulin, että se halus vaan olla rauhassa, niinku se useesti haluaaki coneissa ainakin. Noh, sitte se ei vastannukaan viesteihin/soittoihin ja sunnuntaina vältteli mua koko ajan. Eipä tuo moikannutkaan kun näin sen kaupassa taikka jossain ja niin... Loukkaannuin asiasta... Sillä mun pahin pelko on aina ollut, että päästän ihmisen liian lähelle ja sitten se vaan hylkää...

Siispä en tahdo enää ketään lähelleni. Koskaan enää.

A saa mun puolestani olla viimeinen ihminen, johon luotin. Tästä lähin läheisin ihminen mulle tulee aina olemaan mun siskoni ja mun kummipoikani - muille voin sitten vain hymyillä. Älkää siis enää yrittäkö tulla liian lähelle, sillä en halua enää loukkaantua.

Jätin tänään päiväsairaalan ja koulun välistä. En vain jaksanut, sillä kaikki paikat ovat kipeinä conin jäljiltä. Lisäksi olin liian romahtamispisteessä kohdatakseni ihmisiä, saatika hymyilläkseni kenellekään.

Miettisin myös, että jos vain lopettaisin kaiken hoidon ja sulkisin itseni kokonaan. En vain jaksa enää kohdata yhtään mitään tunteita, enkä tosiaan halua nähdä ketään. Voisin jättää kaiken elämän taakseni ja ryhtyä yksinäiseksi sudeksi, joka on töissä paskakuskina ja elää pienessä paskaisessa huoneessa näkkileivän ja makaronin voimin.
En vaan jaksa innostua enää.
Innostuminenhan meinaa vain taas sitä, että tulen pettymään uudelleen jossain vaiheessa.

...itkettää taas. Vedän siis henkeä ja hymyilen, jotta kyyneleet pysyvät sisällä. Noin.

Plus olen lihava. Läski. Paksu. Ylipainoinen. Tonnikeiju.
En halua cossata yhtään mitään ennen kuin saan pudotettua vähintään sen 20kg painostani pois. Onneks personal trainer opasti mulle niitä liikkeitä, jolla saan poltettua parhaiten kaloreita... Sit jätän vaan ruoan vähemmälle ja käyn vähintään kolmesti viikossa salilla ni hyvä tulee. Jos tulee.
Voisin siis huomenna mennä salille treenailemaan, jotta saan nää ihrakasat jonnekin kuuseen vielä joskus.

Ällöttää katsoa peiliin. Huokaus.

...Itken. Hemmetin Juha Tapio...
"Vanhan sillan luona taas poika rinnan tyttölasta,
virran tahtoo ylittää.
Koskeen kuohuvaan he varoo katsomasta,
edelleen he käsissään,
pitää toisen kättä, tahtoo empimättä,
heikkoutta toisen ymmärtää.
Empimättä tahtoo virran ylittää..

Matkallaan, he suojan saa
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,
kun ilta viilenee..

Luvanneet on rakastaa he täällä toinen toistaan,
vaikka polku pimeyteen,
joskus kuljettaa,
silti vielä loistaa usko tiehen yhteiseen..

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo?
Riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,
kun ilta viilenee..

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo?
Riittääkö se täällä, pettävällä jäällä?

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten..

Matkallaan, he suojan saa,
pienistä hetkistä toisiaan vasten,
korkeuteen, huokailee,
varjele tiet tämän maan orpolasten,
kun ilta viilenee..

Riittäisikö täällä
pettävällä jäällä,
yksi jonka kanssa, ei yksinäinen oo...
riittääkö se täällä, pettävällä jäällä..?"

-END

Ne odottavat...

...mutta et ole varma, pystytkö.

"Did you fall asleep before me? You didn't even say goodnight..." -Alice Nine




Hmh. Hetken oon ollut hiljaa, koska netti oli poikki. Nyt on jotenkin hirmuisen vaikea tänne edes kirjoittaa...
Tän pienen netti-tauon takia vietin paljon aikaa ajatuksissani... Ja luulen, että ehkä jokseenkin sulkeuduin enempi. En vaan jaksaisi puhua, saatika mennä ihmisten ilmoille.
Tahtoisin kyllä olla avoin... Tai niin luulin. Mutta jos avoimuus tarkoittaa sitä, että ihmiset pääsevät lähelle ja saavat tietää mielipiteistäni/asioistani niin en usko, että haluan sitä.
Kukaan ei saa tulla liian lähelle, ei enää.

Enkä tahdo ihmisten tuntevan todellista mua... Sillä häpeän itseäni kun tunnen olevani niin ruma niin persoonaltani kuin myös ruumiiltani ja tavoiltani.
Kaiken lisäksi musta tuntuu, että pystyisin päästämään vain yhden tietyn ihmisen niin lähelle kun tuo vain haluaisi, mutta se kun ei halua astua lähemmäs... Niin ainakin luulen.

Tällä viikolla olin koulussa ja teki mieli itkeä kaikkien edessä... Vain henkilön E:n takia. Olin mokoman tukena kun hän kärsi masennuksesta ja luulin, että oltiin tosissaan kavereita... Nykyään E ei edes suostu koulussa moikkaamaan.

Olenko mä vain kaivo, jonne kaadetaan kaikki paska ja jätetään sitten oman onnensa nojaan?

Siltä musta ainakin tuntui.
Ilmeisesti olen taas vain niin helvetin huono ihminen, ettei muhun voi edes katsoa, saatika vastata mun viesteihin... Aivan samanlainen tunne kun aina meidän isän kanssa riidellessä.

Tiedättekö... Tuntuu, että osaan peittää taas aivan liian hyvin tunteitani, sillä melkeinpä joka päivä oloni on vain tyhjä. Sellainen perusneutraali olotila, vaikka haluaisin tuntea ja purkaa asioita... Nytkin tuntuu, että haluaisin itkeä, mutta kun sellainen huonompi olotila ilmestyy jostain, se vain katoaa nopeasti ja tuntuu taas tyhjältä. Taidan lukita taas tunteitani sisälleni, enkä edes tajua miksi.

No okei, siksi että en halua muiden tietävän kaikkea...

Väsyttää. Tahtoisin unohtaa kaiken sovitun ja vain nukkua niin pitkään kunnes ei ole enää tällainen olo...
Vihaan itseäni ja heikkouttani. Huokaus.
Olen sitä paitsi lihonut parin viikon sisällä pari kiloa... Tiedän; ne on nesteitä, jotka putoaa helposti, mutta silti. Levistyn vaan koko ajan ja ällöttää... Ei vaan ole puhti riittänyt liikkumiseen kun on yrittänyt päätään pitää kasassa.

Tahdon vain nukkua pehmonalle kainalossa seuraavat pari viikkoa...
Saisinko tehdä niin?



...Tosin olisi vielä mukavempaa nukkua hänen vieressään...



-END

Ne antoivat sinulle paperin...

...ja sinä täytit sen epävarmana.

Niinsiisjoo. Unohdin kokonaan kirjoitella, että ne siellä päiväsairaalalla tosiaan pisti mut täyttään BMI-testin taasen. En tiiä lopullisesta tuloksesta, mutta epäröin ihan hirveästi sitä täyttäessä... Mietin ainakin kymmeneen kertaan, miten rastita väittämän 'olen jättänyt syömättä tarkoituksella laihduttaakseni'... Teki mieli rastittaa vaihtoehto 'ei', mutta lopulta päädyin myöntämään asian. Nyt pelkään, että ne alkaa valvomaan mun syömisiä erikseen... Se ois hirveen ahdistavaa.

Tänään olen syönyt paljolti.
Vatsanpohjalle kertyi hiukan jäätelöä aamusti(joo, herätin itteni kylmällä), kasvispihvi ja salaattia plus hiukan perunaa(lounas) ja mehua(välipala). Kotona sitten söin tossa 17.oo-18.oo ananaksia ja pari laivasalmiakkiakin.
Nyt ois taas nälkä... Tahtoo tehdä tonnikalasalaattia, mutta kun ei jaksais tiskata kun puolet tarvikkeista on tiskialtaassa. Kerpele sanon minä.

Tänään on ollut vatsa ihan sekaisin... Siihen sattuu melkeinpä koko ajan. Ei kivaa, mutta ei voi mitään. Lisäksi mun vasen käsi meni tunnottomaks täysin tuntemattomasta syystä sekä mun sormien iho on alkanu lohkeileen ihan hirveesti... Tyhmät käsirasvatkaan ei auta.

Päiväsairaalassa oli tosin ihan kivaisaa. Mua PYYDETTIIN laulamaan, mun muovailuvaha-väkerryksiä kehuttiin ja ylipäätään mun taiteellisia lahjoja oikee ylistettiin. Oli tosi ihana saada sellasta palautetta!
Alan tosissaan pikku hiljaa taas muistamaan, kuinka ihania ihmiset oikeasti on...
Anteeksi, että oon ollut niin keskittynyt masennukseeni, etten ole muistanut teitä kaikkia...
Oikeesti anteeks...
Ootte ihania.

-END

Ne tekevät suunnitelmaa...

...ja sinä olit melkein itkeä.

"Are you ready to change yourself?
Are you flying like you want to?"
-Alice Nine

Palaan maanantaina kouluun, nyt se on 100% varmaa. Mä aion onnistua tällä kertaa!
Eli joo, oli verkostopalaveri päiväsairaalalla tänään ja siinä mukana oli päiväsairaalan sosiaalityöntekijä, mun omahoitaja ja Tammerkosken opo.
Siinä tapaamisen aluks opo alkoi puhumaan kahdesta luku-aineesta ja yhdestä kuviksesta tähän jaksoon, enkä mä saanu sanottua vastaan ollenkaan... Miettisin siinä vaiheessa, että jos tehdään näin niin en pysty palaamaan. En pystynyt vaan sanomaan sitä.
Tää sosiaalityöntekijä sitten puuttui asiaan...

Tuntuu, ettei kukaan virkailija ole koskaan ennen nähnyt mun tilannetta niin hyvin ja ymmärtänyt tosissaan mistä on kyse...

Se sanoi opolle, ettei oo hyvä alottaa lukuaineista, että kuvis ois paljon parempi. Opo alkoi siinä sitten ymmärtää tosiaan, etten mä ole niin vahva ku miltä näytän... Mutta sain tosi kivoja kehuja niiltä kaikilta.


"Kun lähin tänne ni mietin, että onpa mukava lähtee tän nuoren tapaamiseen kun se on niin hyvin hoitanut asiansa muutenkin" -opo
"Sulta löytyy tää hieno toimintakykyinen ja luotettava puoli, vaikka sä olisit kuinka masentunut" -sossu
"Sä oot sellanen hirmu luotettava opiskelijana, että olet hienosti hoitanut kaiken, eikä sulla tosiaan ole huonoja arvosanojakaan" -opo
"On hienoo ku oot niin vastuuntuntoinen" -omahoitaja

Olenko mä oikeesti niin hyvä hoitamaan asioita, että muutkin huomaa sen? Jotenkin hirmusen helpottavaa kuulla... Kaikki mun ahkera työ ei oo mennyt hukkaan.
Lisäksi sain kommentteja siltä sossulta... En oo koskaan kuullut kenenkään kuvailevan mua niin hyvin! Olin siinä vaiheessa ihan liian lähellä itkeä kun oikeasti löysin jonkun virkailijan, joka tosissaan ymmärtää mua, eikä hämäänny siitä mun tekohymystä... Pelkkä ajatuskin itkettää...
Kuulostaa varmaan tosi tyhmältä sinänsä, mutta kuvitelkaapa kun kukaan aikuinen ei oikeen koskaan ole ymmärtäny mua... Ei mun vanhemmat, eikä sisaruksetkaan ihan täysin(Maiju tosin on päässyt hirmuisen lähelle), saati sitten sukulaiset. Suurin osa näkee mut vaan sinä mukavana tyttönä, joka aina onnistuu kaikessa.

"Sä osaat hirmu hyvin ja omatoimisesti hoitaa kaiken ja vaikutat sen valossa tosi hyvinvoivalta. Mut oikeasti et halua, että me kuviteltais sun olevan niin omatoiminen ja hyvinvoiva, miltä sä ulospäin saatat vaikuttaa"

Kyllä, aivan oikein. Tällasta asiaa ei useimmat ihmiset mun elämässä oo pystyny tajuamaan... Vaikka olen toimelias, itsenäinen ja kaikkea muutakin niin en mä silti voi hyvin. Se omatoimisuus vaan tulee multa luonnostaan, sillä mähän oon kuitenkin jo tosi nuorena joutunu omatoimiseksi opettelemaan. Lisäks sitä omatoimisuutta kannustaa se, etten tosiaan halua päätyä samanlaiseksi kuin meidän isä, äiti taikka Mira...

Kauheeta ku itken, vaikka tää kuulostaa varmaan tosi tyhmältä syyltä itkeä...
Mutta kun mua ei ole koskaan ymmärretty ja nyt löysin jonkun, joka ymmärtää... Mä oon niin valtavan helpottunut ja pitkästä aikaa musta tuntuu, että mä voin tosissaan joskus vielä oppia olemaan avoin itseni.

Mä en oo niin pitkään aikaan tuntenut näitä tunteita. Toivo, helpottuneisuus ja ylpeys teoistaan.

Ps. Tajusin tänään, että kaipaan sitä yhtä(tekstattiin pitkästä aikaa)... Mutta toivon, että se on onnellinen toisen kanssa. Jos mä en voi olla onnellinen sen kanssa niin toivon, että joku muu saa tilaisuuden siihen ja tekee sen yhden onnelliseks. Kaipaus ja ikävä... Mutta on vain parempi yrittää unohtaa.



-END

Ne kyselevät vointiasi...

...ja sinusta tuntuu, että he näkevät lävitsesi.

Päiväsairaalaan oli ihan hirveä mennä tänään. Oli vähällä, etten kääntyny siinä ovella ja lähteny takasin kotio...
Sain ihan normaalisti kaapin avaimet ja menin rauhassa tekemään muovailuvahasta pienoismallia cossiani varten. Enpä kauan ehtinyt aloillani istua kun jo paikan sosiaalityöntekijä tuli pyytämään juttusille. Juteltiin just paljolti mun uupumuksesta kun en jaksais enää tehä mitään kun on jotenkin nyt hoitanut hirveesti asioita taas itsenäisesti, enkä haluais oikeastaan tehä niin. No, ei siinä mitään sinänsä, mutta jouduin soittamaan pari tärkeää puhelua...

En tiennyt pelkääväni virallisia puhelinsoittoja niin paljon.

Vaikka kyseessä oli vain puhelu opolle niin olin äärettömän hermostunut ja toivoin, ettei opo vastaisi ja että se sosiaalityöntekijä joutuisi hoitaa sen soittelemisen myöhemmin... Mutta se vastas ja nyt on sitten heti huomiselle sovittu verkostopalaveria eli mun omahoitaja, sosiaalityöntekijä ja opo kerääntyy keskustelemaan mun kanssa.
En jaksa, en halua.
Tiedän kyllä, että sellainen palaveri on pakollinen ja että se hyödyttää mua hirmuisesti kun saan kaikki raha- ja kouluasiat setvittyä... Mutten jaksa setviä yhtään mitään juuri nyt. Ahdistaa kun en saa missään vaiheessa rentoutua edes parin päivän verran kun kaikki vaan hyökyy päälle...

Toisaalta on hyvä, etten ole täysin toimeeton, mutta rajansa kaikella.

Noh anyways, päivä jatkui ja tunnin sisään törmäsin omahoitajaan. Nähtiin sitten lounaan jälkeen ja keskusteltiin... Musta tuntui, että se näki jotenkin mun lävitse taikka jotain...
Se mainitsi pariin otteeseen keskustelun aikana silleen vaivihkaan sanan 'syömishäiriö' ja kun kerroin olevani ylpeä laihtumisestani, se alkoi kyselemään mun liikunnasta ja siitä, miten näen itseni nykyään kun katson peiliin.
Ihan kun se ois suoraan viestinyt "Vaikutat syömishäiriöiseltä, näät varmaan itsesi norsuna ja nyt haluan tietää liikutko liikaa"...

Ahdisti. Ahdistaa yhä. Ja ahdistaa luultavasti huomennakin.

Ei mulla mitään hätää ole, joten miksi ne kyselee noin? Ihme otuksia...
Mistä muuten päästäänkin aiheeseen "miten läski olen tänään ollut"...
Söin päiväsairaalassa lounaan(kalaa ja perunaa) ja turvatalolla tortillan(rakkaus!!)... Mutta niin. Tää päivä on ollut katastrofi sillä söin KAKSI suklaapatukkaa ja KARKKIA. Mitä hemmettiä oikein ajattelin!?
Ja nyt kun käväisin vaa'alla niin huomaan luvun nousseen... Lihava. Läski. Ahmatti. Tunnesyöppö.

Joten olo on ollut hiukan kurja... Tosin tuskin kukaan on sitä tänään edes huomannut. Tekohymy ei satu enää yhtään niin paljoa kun on saanut taakkaa sen takaa purettua. Nyt voi sitten kasata uuden taakan sen taakse, eikös?

Tuntuu, että olen päivä päivältä vain väsyneempi ja ajatukseni poukkoilevat ja sotkeutuvat entistä pahemmin... Tahdon vain nukkua.

Runonpätkää:

Pelkää kai kuolemaa
vaikka kuollut jo kertaalleen
Monta toivetta, pientä unelmaa
kahlitsi kivetykseen
koska pelkää.

Pelkää hautaa taikka elämää
ehkä uutta aamua nousevaa?
Osaa ei nähdä, saati ymmärtää
miten kuolema tyhjyydestä eroaa
Miksi siis pelätä?

Sillä tuntee tuon tyhjyyden
ruumiissa, mielessä, sydämessä
Sekä sen elämän painavuuden
jota kannattelee käsissä pienissä...

Mutta yhä vain pelkää.

-END

Ne tuovat tavaroita...

...ja sinä olet piilossa huoneessasi.

Joo, en oo kirjottanut pariin päivään kun on ollut sellainen olo, etten enää haluakaan kertoa mistään mitään yhtään kellekään...
Jaa miksikö? En tiedä. En tosiaan tiedä.

Kello tulee neljä ja aamulla pitäis mun tulevan kämppiksen tulla tuomaan kamojaan tänne, niinkuin se teki tänäkin aamuna. Olin koko sen ajan kotona kun se oli täällä, mutta piilottelin huoneessani... En halunnut kohdata ketään.
Sain kyllä jotain aikaiseksikin tänään, sillä sain letitettyä nää tekokuiturastat vihdoin ja viimein päähäni.

...voi kun vois vaan nukkua.

Voisin nukkua viikon putkeen, jos vaan keho ois samaa mieltä.
Miten kaikki voi olla näin sekavaa, mutta samalla niin yksinkertaista? Vastaus: ei mitenkään.
Koulu, päiväsairaala, sosialisoituminen, kuntoutustuki, toimeentulotuki, asumistuki, sairaspäiväraha, takaisinperintä, laskut, rahattomuus, elämä...
Liikaa asioita liian pienessä ajassa. Mä en jaksa hoitaa yhtään mitään asioita. Mä en halua nähdä yhtään ketään. Mä en vaan kykene.

Aika parantaa haavat, ne sanoo.

Mutta entä jos aika ei riitä? Entä jos ne haavat paranee vasta kun täyttää 80 ja joutuu vanhainkotiin? Tai mitä sitten, jos vain katkeroituu?
En tiedä. Huono olla.
Haluaisin kertoa asioista, mutten uskalla.

Ehkä mä vaan menen nukkumaan ja lopetan tän sekavan tekstin tähän...
Anteeksi...

-END

Ne selvittelevät asioita...

...ja sinulla oli ihan hyvä päivä.

Joo, oli ihan okei päivä... Aina siihen asti ku palasin yksinäni kotiin.

Päivä siis alkoi turvatalon työntekijän vierailulla tänne ja jutusteltiin vaikka ja mitä. Ei mitään erikoisempia asioita kuitenkaan.
Tuleva kämppis tuli sitte tässä piipahtamaan pikasesti ja ihan mukavaltahan tuo vaikutti. Se luuli, että olisin vanhempi ja että suorittaisin tyyliin jotain kaksoistutkintoa tällä hetkellä...
Eksyinpä sen jälkeen Kelaan ja selvitettiin kaikkee mahdollista ja mahdotonta sen virkailijan kanssa. Se vaikutti melko alottelijalta, mutta hoiti mun asioita hyvin.
Sitten oli Turviksen matkatapaamisen vuoro ja syötiin kanaa ja riisiä... Plus sitten salaatti ja jälkkäriks jäätelöä(jota en voi vastustaa). Onneks en ihan kauheesti kuitenkaan keränny kaloreita ku liikuinkin paljolti...
Lopulta lähettiin Turviksen porukalla kattomaan Pirates of the Caribbean nelonen ja musta tuntuu, et sain ehkä jopa uusia kavereita ja sillee... Söin hiukan poppareita sen yhen jätkän kulhosta(törkeesti varastin joo).

Noh, sit kävelin keskustasta kotio ton 5km.
Kaloreita oon tänään kuluttanu n. 2600kcal ja syöny oon jonkun 1000kcal(ei tuu kyl toistumaan... =__=Uu)
No anyway semmone 1600kcal lähteny...

Ja nyt oon vaan tyhjä. Tyhjä mieli, tyhjä olo...
Inhoon tätä tunnetta yli kaiken, koska just tällaset fiilikset saa mut ahmimaan, enkä tän päivän kalorimäärän päälle tosiaan halua sitä tehä.
Ehkä mä vaan menen nukkumaan.



-END

Ne sanovat sinun edistyneen...

...mutta et näe sitä itse.

Olin kuukauden tauon jälkeen taas käymässä psykologilla.
En kertonut sille puoliakaan mitä on tapahtunu, mutta se ei ees kysynyt pahemmin...

"Ootkos sä hoikistunukin hiukan? Näytät hyvinvoivalta"

Joo, hyvinvoivahan mä oon aina ollu... Joo, tietty. Onneks se ei kyselly sen enempää mun hoikistumisesta, eikä nykyisistä elämäntavoista. Keskityttiin vaan kesän aikana mun sisään patoutuneeseen huonoon oloon ja pidettiin taas 'itkuterapiaa' eli mun piti itkeä, jos siltä tuntui(eli itkin melkeen koko ajan siellä). En yhä vieläkään osaa itkeä vapaasti vaan kontrolloin koko ajan itkemistäni ja siksi ahdistun itkemisestä...



"Et sä saa itkeä"

Kyseinen ajatus sitoo mun kyyneliä, enkä pysty irrottamaan siitä. Aina itkemisen jälkeen mulla on yhtä syyllinen olo ku sillon kun ahmin litran jäätelöä putkeen(jota en onneks oo tehny piiiiiiiiitkään aikaan). Tiedän kyllä, että itkeminen on luonnollista ja hyväksyttävää, mutta mut kasvatettiin siinä uskossa, että itkeminen on heikkoutta ja kyyneleitään ei saa näyttää...

Tahdon osata itkeä.

Kontrolli. Siinä on sana, joka melkoisesti tuhoaa mun elämääni... Mun pitäis aina olla kontrollissa kaikesta mun sisällä tapahtuvasta - niin mieleen kuin kehoon liittyvässä. Mua pelottaa ajatus esimerkiksi siitä, että menisin musantunnille ja joutuisin opettelemaan vaikka pianonsoittoa niin, etten osaisi mitään pohjustuksia. Silloin mä en olis kontrollissa vaan epäonnistuisin useasti harjoitteluvaiheessa, enkä mä kestäis sitä.
Tällä hetkellä eniten haluan kontrolloida syömisiäni ja laihtumistani.

Mistä muuten päästäänkin aiheeseen 'mitä olen syönyt tänään'
-Banaani (n.90kcal)
-vettä

Kulutus liikkumisineen on ollu tänään about 2200kcal.
Eli n.2100kcal lähtis tällä näkymin tänään kehosta...
Tosin ajattelin vielä syödä illemmalla tonnikalasalaattia, joten kehosta tänään lähtee se 2000kcal(plus siivoan tänään niin kulutan lisää~).

Huomenna pitäis sitten turvatalon tyyppien tulla käymään täällä ja illemmalla mennään sitte niiden kanssa leffaan kattomaan Pirates of The Caribbean(tosin oon nähny sen jo, mut toki mulle ilmanen leffassakäynti kelpaa). Sen jälkeen Tinja tulee tänne ja pidetään kauhee Trinity Blood-maratooni ja mietitään niiden asujen tekoa.
Nyt taidan tosin aloittaa sen siivoomisen.

PS. Kelasta ei oo vieläkään tullu rahaa... 50 senttiä mammonaa täällä suunnalla just nyt. :(

-END

Ne ovat huolissaan...

...vaikka sinusta se on aiheetonta.

Ensin voisin kerrata pikaisesti kalorit...
Syönyt oon
-kaks avomaankurkkua
-banaanin
About 110kcal siis. Hiukan allekin ehkä?
Noh, anyways.
Peruskulutus on se n.2000kcal ja kuluttanut sen lisäks oon ainakin 500kcal.
Joten tänään lähteny 2390kcal mun kropasta. Tykkään~!

No mutta siis joo... Pari mun kaveria on kyselly mun syömisistä, mutta kyllähän mä syön. En oikein ymmärrä... Ymmärtäisin jos olisin alipainoinen ja söisin hirmu vähän, mutta kun on tällanen ku mä ni ei musta oo aihetta huoleen. En tiiä.



Selvitin myös aiemman hämmennystä aiheuttaneen jutun, mutta... en tiedä. Taidan olla hiukan pettynyt lopputulokseen? Tuntuu, että mussa on jotain vikaa taas ja että sanon aina liikaa...
Äh, tyhmää tällanen epätietoinen olo. En tykkää kun en osaa ottaa kiinni omia ajatuksiani, saatika sitten tunteita.

Tahdon vain olla täydellinen.

Vaikka en edes tiedä, mitä täydellisyys lopulta on... Itsevarmuutta, kauneutta, positiivisuutta, päättäväisyyttä, menestystä, saavutuksia... Ehkä jotain tollasta. Noi sanat on ainakin jotain suuntaa-antavaa, uskoisin.
Niin ja tietty se, että pystyy ostamaan vaatteita häpeilemättä kehoaan.

Niin ja se, että vanhemmat olis musta ylpeitä...

Mutta sitä tuskin tulee koskaan tapahtumaan... Ihan sama mitä teen niin ne vaatii aina lisää... Aina tarvis olla parempi, kauniimpi, voimakkaampi, iloisempi, menestyneempi...
Mutten tiedä kykenenkö olemaan mitään noista.
Tahtoisin kuitenkin yrittää taas saavuttaa sitä täydellisyyttä, jota vanhempani vaativat. Vaikka psykologini sanoikin, etten saisi yrittää miellyttää enää ketään vaan pitäisi miettiä itseään...
Mutta tahdon olla täydellinen muiden ihmisten(varsinkin vanhempieni) silmissä.

"Sä et tosiaan oo ollu mikään täydellinen tytär"

Jos isäni oli sitä mieltä keväällä, mussa oli pakosti sillon jotain vikaa.
Tosin kyllähän mä tiedän, mitä vikaa mussa on... Olen liian lihava, liian hidas, liian masentunut, liian itsekäs, liian ongelmallinen, liian omalaatuinen, liian laiska ja saamaton...
Minunhan pitäisi olla hymyilevä, iloinen, laiha, urheilullinen, vain tietyn määrän omia mielipiteitä omaava, suosittu, kympin oppilas, varakas, itsenäinen ja totaalinen onnistuja.
Hymyn olen onnistunu jo saamaan pysymään tilanteessa ku tilanteessa, kympin oppilas olin aina kasille asti, itsenäinen olen aina ollut ja nyt on laihuus ja urheilullisuus tähtäimessä...

Tosin mun vanhempien vaatimusten takiahan mä oon psykologille päätyny...

-END

Ne herkuttelevat...

...mutta sinua ei haittaa.



Päivän kulutus 2000kcal tähän mennessä ja syönyt oon 19kcal.
Avomaankurkut on ihania - tositosi vähän kaloreita ja ihan sikahyviä!
Ajattelin, että jos tänään popsisin vielä ainakin omenan ja ehkä tonnikalaa... Kaloreita alkais olemaan se 100 siinä vaiheessa ja se on musta oikein hyvä.
Toisaalta tekis taas mieli palkita itteään kun oon pudottanu parissa päivässä kilon...

Mutta pelkään sen kilon tulevan takaisin.

Joten taitaa jäädä palkinnot tältä erää. Ehkä palkitsen itseni sitten kun olen pudottanut sen 13kg vielä tästä painosta... Ehkä. Palkitsemisen sijaan pidän itteni tänään kiireisenä miettiessäni tulevia cosplay-asujani. Niitä pohtiessa ei edes huomaa ajan kuluvan, joten ei tule syötyäkään pahemmin.

Huomasin myös tänään, että lukijoita on tasan 30!
Musta tällanen vaatii jonkilaista erikoispostausta, mutta mulla ei ole mitään ideaa, millaista. Mitä te lukijat haluatte tietää? Ehdottakaa jotain, kiitush~!

Käsien tärinästä päätellen syön vielä yhden kurkun ennen kuin lähden yhtään minnekään...

Mutta hm. Piti siitäkin sanoa, että mun horoskooppi facebookissa oli enemmän kuin oikeassa tänään...
"Yllätyksesi on suuri, kun eräs ilmoittaa sinulle yhden asian. Se on ollut ilmassa jo pitkään, mutta vasta nyt hän on valmis kertomaan siitä muille."
Kyllä, yllätyin aika paljonkin... Nyt vain en tiedä miten reagoida asiaan. Tarvinnee miettiä hetki rauhassa ja silleen...

Mutta nyt matkaan kohti keskustaa~

-END

Ne loivat ruokapäiväkirjan...

...ja kun olet aikeissa täyttää sitä, et voi.

Kello on tosiaan pikkuhiljaa jo kolme... Meinasin alkaa täyttää ruokapäiväkirjaa netissä, mutta tajusin, etten voi. Miksikö? Siksi kun en ole muistanut syödä mitään vielä. Ei mulla kyllä nälkäkään vielä ole...

Ennen en pystynyt olemaan syömättä.

Ainoastaan pahimpien masennuskausien aikaan en pystynyt syömään, mutta nyt en edes huomaa kun en syö. Jännää sinänsä, sillä olen aina ollut melkoisen riippuvainen ruoasta - se oli ainut ystäväni silloin kun kaikki muut hylkäsivät. Toisaalta tulee melkoisen vapaa olo kun en ajattele koko ajan ruokaa, niin kuin ennen.

Painoa on taas pudonnut kilon verran, mutta en ole tyytyväinen ennen kuin menee tasaluvun alapuolelle. Olen kuitenkin huomannut pystyväni todella tähän! Pystyn pudottamaan painoa kunhan vain haluan! Liikunta ja vähäiset hiilarit on tehny hyvää.

Huomasin myös, että olen nyt ollut jo pari päivää sisällä, tekemättä mitään erikoista. Tahdon vain nukkua koko ajan ja unohtaa kaikki velvollisuudet... Toisaalta tänään on pakko lähteä kauppareissulle kun jääkaapissa on pelkkä valo enää. Omenoita, banaaneita ja avomaankurkkuja pitää saada! Lisäks vessapaperi on loppu yhy.

Ajattelin myös hakevani tänään kiinalaista ruokaa, palkitakseni itseäni hiukan. Tosin päätin hölkätä sinne kiinalaiselle ensin(sinne on vaan pari kilsaa). Paluumatkalla tarvinnee ottaa bussi, ettei ruoat kärsi. Jollen sitte mee sinne buffettiin syömään... Ois kyllä hyvää ja sais friteeratun banaanin ja jätskinkin~!

No mut ehkä kuitenkin käyn ensin suihkussa, menen sinne kiinalaiseen ja käväsen sitte kaupassa jossai vaiheessa. Päätöksiä, päätöksiä~

-END

Ne toteavat...

...ja sinä hymyilet.

Tänään Karin kävi Treella ja siinä sivussa näin Anen, Hipsun, Sannin ja Tinjankin.
Nukuin hiukan pommiin kun eräs valvotti mua ropella, mutta melko hyvin kerkesin kuitenkin kaupunkiin. Mulla oli päällä ne valkoiset housut ja Karin sanoi niiden hoikentavan mua...
Noh, käytiin kirppiksillä ja löysin yhden topin ja Ed Hardy-lippiksen lisäykseksi mun vaatekaappiin. Nähtiin Sanni, seikkailtiin ympariinsä, nähtiin Tinja ja jatkettiin seikkailua. Tosin Karinin piti lähteä ja jäätiin sitte kolmisin.
Puhuttiin kaikkea henkevää ja jossain vaiheessa kuulin kommentin, joka sai mut hymyilemään...

"Sä oot kyllä laihtunu. Sen huomaa selvästi"

Kyseisen toteamuksen ansiosta hymyilen yhä leveästi. En oo pitkään aikaan kuullut keneltäkään kaveriltani, että oisin laihtunu... Ja jos toiset sen kerran huomaa niin kai se sitten on tottakin!
Nähtiin sitten pikaisesti Ane ja Hipsu, mutta oltiin piakkoin taas kolmisin.
Päätin kerätä Trinity Blood-ryhmäcosplayn ensi vuodeksi ja Tinja on kuulemma messissä ainakin.

Tarvitsee laihtua sitä cossia varten...

Tänään on kaloreitakin kertynyt melko sopivasti...
Syönyt oon siis:
-iso kokis Mäkkäristä
-McFlurry Daim
-leipä juustolla
-ja paljon vettä

Yhteensä about 900kcal.
Kulutus on ollut reilut 2500kcal, joten 1600kcal on lähteny~

Oisin toki voinu syödä vähemmänkin, mutta musta on hyvä syödä kuitenkin enempi kaloreita joinain päivinä kun muuten keho alkaa palaa säästöliekillä...
Joten oon tyytyväinen tähän päivään.

"Laihtuminen
80% kiinni ruokavaliosta
20% kiinni liikunnasta"

-END

Ne kommentoivat...

...ja tunnet olosi ylpeäksi.

Maiju, Juhani ja Waltteri kävi täällä.
M: "Minna on taas laihtunu"
J: "Nii on. Pian se on vaan varjo itestään"
M: "Alkaa masentaa ku täällä käy ku toinen on joka kerta laihempi"

Olin ylpeä.

Kaloreita ei oo tänään kertynyt varmaan ku joku 300kcal loppujen lopuks. Liikkunu en oo ku 30 asteen helle... Mut nyt kun yöks on hiukan viilenny ni päätin lähteä hölkälle.
Ehkä rohkenen jopa yöuinnille... Saa nähdä.

Mun vatsa kramppas tänään aika pahasti. Se ei tykkää kun en syö(eikä kyllä muustakaan), mutta ei se mitään. Painan vähemmän nykyään kuin mun siskon mies, joka on hiukan mua lyhyempikin!
Kevään painosta oon laihtunu ton 7kg... Mutta se ei oo kyllä vielä tarpeeks. Katotaan sitten 15 kilon jälkeen uusiks.


Kello tulee yks... Taidan lähtee sinne lenkille pikku hiljaa.
Musta tulee vielä pieni.

-END